Sotilaat riensivät pois ja naiset menivät jäljestä näkemään vielä viimeisen vilahduksen heistä. Mutta Elias katsahti taaksensa ja huusi vakavasti ja käskevästi:
»Palatkaa takaisin Herran tähden!»
Pois riensivät miehet pohjoista kohti. Miihkali oli ehtinyt edelle ja juosten joudutti menoaan. Sodan hälinä kuului yhä lähempää ja viimein joitakuita suomalaisia sotilaita juoksi häntä vastaan, jäljissä vihollisia. Viisi venäläistä syöksyi näkyviin, mutta Miihkalin tarkka luoti kaatoi jo matkan päästä kaksi, kolmannelta halkasi pään hänen miekkansa ja muut kaksi pakenivat. Miihkali seurasi pakenevia ja saapui kohta erään oman miehensä luo, joka oli kuolemaisillaan vetäytynyt suuren männyn alle.
»Oletteko vielä elossa, Marttila?» kysyi hän. »Koettakaa kertoa, mitä on tapahtunut siitä asti, kun minä läksin.»
Kuoleva sotilas vastasi: »Kaikki on tapahtunut ja kaikki on hukassa. Venäläiset tulivat pitkin Keuruun järveä Kivilahteen ja hyökkäsivät päällemme kuin ampiaiset niityllä kesäpäivänä. Ampiala koetti muutamien miesten kanssa suojella selkäämme, kun taistellen tunkeusimme vihollisrivien läpi. Hän taisteli kuin mies, vaan nyt hän jo on kaatunut ja kalvennut ainiaaksi nuoruutensa paraassa kukoistuksessa.»
Marttilan ääni sammui. Hän nojasi päätään metsän sammaleiseen kiveen ja sulki silmänsä; kuolon huokaus puhkesi hänen kylmenevästä rinnastaan. Miihkali luki hiljaa rauhan rukouksen sankarin sielulle ja riensi edelleen. Elias ja Kaska olivat kulkeneet toista tietä, vaan hekin kohtasivat omaa väkeä hajalla pakenemassa, muiden joukossa Yrjönkin, joka huomattuaan Eliaksen huusi kovalla äänellä:
»Seis, miehet! Pysähtykää! Missä on Miihkali?»
»Eikö hän ole täällä? No, sitten hän rientää leiriin.»
Mutta Yrjö vastasi: »Täällä häntä ei ole ja vielä vähemmin hän pääsee leiriin, sillä siellä on kaikki lopussa ja hukassa.»
»Piiritettiinkö meidät sitte?»