»Venäläiset tulivat», kertoi Yrjö, »ratsu- ja jalkaväkeä tuhansittain. Me tunkeuduimme heidän riviensä läpi, mutta moni jäi taistelukentälle ainiaaksi. Heidän joukossaan oli Ampialakin. Hänen ylpeä sielunsa itki, kun meidän täytyy paeta, mutta hän ei väistänyt, hän seisoi muutamien miesten kanssa kuin tulimuuri, suojellen meitä, joiden täytyy väistyä. Mutta missä on Miihkali?»
»Me erosimme emmekä tiedä hänestä sen enempää, hän ehti paljon meitä edelle.»
Toisia sotamiehiä tuli eri tahoilta ja Kaska sanoi ennen tulleille:
»Ehkäpä nuo tietävät enemmän kuin me.»
Joku huusi heille: »Hoi, pojat! Missä on Miihkali?»
Muuan talonpoika vastasi: »Sitähän kaikki kyselevät, vaan vastausta en ole keltään kuullut.»
»Eikö hän tullut sinua vastaan?» kysyi Elias. »Ehkäpä hän on rientänyt leiriin.»
»Ei», virkkoi toinen, »kyllä hän on täällä päin, siellä on kaikki hukassa, tulta ja savua vain on leirin paikalla. Sinervämäen luona koetimme uudestaan vastustaa, mutta meidän joukkomme ei järjestynyt; venäläisiä oli liian paljo. Kaikki sankarillisuus oli turha vaiva.»
»Onkohan sitte Miihkalikin hukassa?» kysyi Kaska suruissaan.
»Hänen kätensä oli tänään heikko», sanoi Elias, »ja kasvonsa kalpeat.
Suokoon Jumala, ett'eivät olisi vanginneet häntä elävänä.»
»Suuret palkinnot oli luvattu hänen päästänsä. Liian hyvä hän olisi kuolemaan muuten kuin sankarin tavalla!» kuului ääniä joukosta.