Torven ääntä ja huutoa kuului kukkulalta. Miihkali astui sieltä nopeasti alas pienoisen joukon kanssa, jonka oli ehtinyt koota ympärilleen. Hän oli pistänyt punaisen vyönsä miekkansa kärkeen ja kantoi asettansa pystyssä, niin että kapea vyö liehui kuin sotalippu aamutuulessa.
»Tuolla hän on! Tuolla! Miihkali! Vieläkö elät nähdäksesi meidät täällä suruun vaipuneena?» huusivat miehet alhaalta ja Miihkali vastasi:
»Kyllä minä elän ja tapaan teidät surun vallassa.»
»Ei tässä juuri enää taida olla toivon varaa», sanoi Kaska, mutta toinen ääni vastasi:
»Missä sydän vielä sykkii sankarien rinnassa, siellä on aina toki toivoakin. Näytä meille tietä, Miihkali, niin me seuraamme sinua! Eikö niin miehet?»
Mutta synkän näköisenä vastasi Miihkali: »Jumala ei tahdo suoda meille voittoa. Tähän päivään asti olen ilolla koonnut teitä ympärilleni, vaan nyt pelkään Herran olevan teitä vastaan minun tähteni. Sentähden ei pidä olla kellekään häpeäksi, jos hän valitsee toisen päällikön, eikä kenenkään pidä uskaltaa häväistä minua siitä, että minä päästän teidät vapaaksi. Menkää rauhassa ja valitkaa itsellenne toinen päämies.»
Mutta kuului vastustavia ääniä: »Ei, ei niin! Teidän pitää pysyä meidän kanssamme! Vai onko täällä ketään, joka toisin ajattelee? Hän astukoon kohta esiin!»
»Parempaa päällikköä emme koskaan saa.»
Miihkali vastasi: »Katsokaamme kaikkia sen verran valoisena ja pimeänä, kuin todella on. Kun me Isonkyrön taistelun jälkeen vähän hengähdimme ja kivekkäinä kokouduimme tänne maata puolustamaan, silloin huomasimme Tarhianjärven kannaksen siksi paikaksi, joka paraiten soveltui meidän aikeillemme. Me kaivoimme ja linnotimme itsellemme tänne paikan, me kestimme kauan ja vallitsimme seutua, mutta nyt on se paikka menetetty. Mistä ei ennen kukaan päässyt luvatta ohi, se paikka on nyt vihollisella ja siitä tie avoinna sen kulkea läpi koko maan. Meidän valtamme on loppunut Suomen sydämestä.»
»Mutta ei heidän pidä saada rauhaa nauttia siitä voitosta?»