Löfving jätti hänet ja palasi vajaan. Siellä makasi Attila uudestaan verta vuotavana. Martin käsi oli repinyt kääreet. Kapteeni ymmärsi kuinka oli käynyt ja synkistyi.
— Semmoista vääryyttä ei meillä ole ennen tapahtunut, vakuutti hän.
Tiedätte itse, mikä siihen on syynä. Antakaa hänelle anteeksi.
Attila puoleksi nousi ja vastasi: — Harvoin seisoo toinen niin toisen tiellä kuin minä hänen tiellään. Mutta suorituksen hetki oli huonosti valittu. Itse näette, mihin minä nyt kykenen, mutta jos Jumala suo minulle elon päiviä, niin kohtaan häntä koska ja missä hän tahtoo. Hansikkaani on jo ennen heitetty.
Haava vuoti taas, ja Attila painoi kädellä otsaansa pidättääksensä verta, mutta voimat olivat lopussa. Löfving pyysi häntä pysymään hiljaa ja kääri itse olkitukon hänen päänsä ympäri. Kyllä hänestä vielä tehdään mies. Kapteeni veti esille taskupullon: — Juokaa, se on järkevintä mitä mies voi tehdä teidän tilassanne. Ja Attila joi. Sitten repäsi Löfving kaistaleen hevosloimesta, kääri sen Attilan pään ympäri vilun vuoksi, ja käski miehiänsä kantamaan hänet likimpään mökkiin. Siellä naiset häntä kyllä hoitavat. Sinne Mariakin menköön.
Kaikki kolme lähtivät matkaan hyvillään siitä, että vihdoinkin pääsevät ihmisten pariin. Mutta tultuaan taloon huomasivat he sen tyhjäksi. Väki oli paennut.
Rakennus oli etehisellä jaettu kahteen osaan. Oikeanpuolinen tupa oli talon omaa väkeä varten, mutta nyt siellä ei ollut ketään. Vasemmanpuolista salia ja kamaria sen takana käyttivät majoitetut ja kaikki matkustavaiset, jotka kruunun asioissa kävivät Vilajoella, kortteerin tarpeessa. Nyt olivat nämäkin huoneet tyhjinä ja kylmillä. Tuvan sisimmässä sopukassa istui levotonna Leena, mutta kun Maria astui sisään nousi hän ilosta huudahtaen. Hän oli jo surrut majurin tytärtä kuolleena. Attilankin näkeminen ilahutti häntä, mutta hän ei saanut jäädä heidän pariinsa. Löfving itse vei hänet kamariin, sulki oven ja asetti kaksi sotamiestä vartioimaan. Niille antoi hän käskyn, etteivät saa päästää sisään ketään muuta kuin Marian ja Leenan, joiden piti vaalia sairasta. Kapteeni itse sulki huoneen ulkoluukut ja varoitti pysymään hiljaa. Hänen täytyi lähteä tiedustusretkelle, mutta toisena päivänä hän lupasi saapua kuulustamaan kuinka heidän käy.
Kohta leimusi tuli uuninpesässä ja pata riippui hahloissa sen yllä, sillä nyt piti valmistettaman ruokaa ja sitten laskeutua levolle. Päresoihdut kädessä tutkivat naiset talon ruokavaroja, mutta täällä oli muita käynyt edellä, eikä mitään syötävää tavattu. Talosta oli kiireessä paettu, olipa vaatemytty pudotettu etehiseen, ja kaikki ovet olivat selki selällään. Nuo kaksi, jotka nyt puuhasivat talossa, ymmärsivät hyvin paenneiden tuskat ja heidän kärsimyksensä talven pakkasessa. Vieläköhän onnettomat kodittomat saanevat nähdä omiansa? Vihdoin löysi Leena seinäkaapista vähän maitoa ja puuroa. Siinä kylliksi, ja pian se oli lämmitetty.
Kapteeninrouvan valmistaessa illallista lähti Maria katsomaan potilasta. Astuessaan etehisen läpi näki hän kuun valossa Martin tirkistämässä pihassa, mutta Marian huomattuansa vetäytyi hän pois syrjään. Seisoiko hän siinä verivihollistansa väijymässä? Kauhun valtaamana aikoi Maria ensin huutaa vahtia ja kertoa mitä hän oli nähnyt, mutta vähän mietittyänsä päätti hän olla väijyvää huomaamatta. Varovaisesti astui hän saliin, puhui muutamia sanoja vahdille ja aukasi hiljaa oven. Puut pesässä olivat jo puoleksi hiiltyneet, mutta niiden himmeässä valossa näki hän Attilan uinailevana. Yhtä hiljaa kuin hän oli tullut, aikoi Maria poistuakin, mutta sairas oli herännyt ja pyysi häntä astumaan sisään. Maria viritti päreen, pisti sen seinään ja kysyi kuinka hän jaksoi. — Paljon paremmin. Lämpö ja lepo olivat vaikuttaneet vahvistavasti.
Maria poisti verisen kääreen, leikkasi pois osan tukkaa ja pesi kasvot ja haavan, jonka jälkeen hän asetti uudet kääreet. Leena kantoi sisään maitoa ja puuroa, mutta toistaiseksi tyytyi Attila pelkkään maitoon, jota juotuansa hän taas laskeutui lepäämään. Maria huomasi, että hän todellakin oli paranemaan päin, ja kun Leena oli lähtenyt, kertoi hän mitä oli nähnyt ja mikä vaara uhkasi Attilan henkeä. Maria ei voinut hetkeksikään tyyntyä niin kauan kuin he olivat ruotsalaisella alueella. Hän tunsi Martin ja tiesi, että jos tämä kerran oli saanut päähänsä surmata vihollisensa, niin kyllä hän sen tekeekin, jos ei kohtakaan niin ainakin sopivalla hetkellä. Sentähden tuntisi Maria itsensä rauhalliseksi, jos Attila pääsisi takaisin Viipuriin ennenkuin oli liian myöhäistä.
— Henkeni on Jumalan eikä Martin kädessä, vastasi Attila, mutta samassa johtuivat tapahtumat hänen mieleensä. Ruotsalaiset olivat tunkeneet rajan yli, Viipuriin oli pari kasakkaa lähtenyt tietoa viemään, mutta itse oli hän vielä täällä, manifesti povessaan. Lewenhaupt tapaa hänet vangittuna ennemmin tahi myöhemmin, ja silloin on kaikki hukassa. Oli siis tärkeätä päästä pois ja vapaaksi. Se ajatus elähytti häntä. Hänen täytyi paeta, maksoi mitä maksoi.