Maria. Itse teeskentelit kun kehotit minua syöksymään vaaraan ja vannoit tekeväsi kaikki minun puolestani.
Martti. Et tiedä!
Maria. Tiedän kyllä. Sinä päivänä oli Ruotsin miehillä yksi ainoa tehtävä.
Martti. Älä lausu vielä viimeistä sanaasi! Odota! Tahdon alkaa uudestaan.
Maria. Pohjatonta ei voi täyttää.
Martti. Mutta jos onnistun? Tuletko taas omakseni?
Maria. Kun kuljimme käsi kädessä kuolemaa kohti, silloin olin sinun. Taistelun vaarassa yhdistettyinä ei olisi kuolemakaan meitä erottanut. Niin uskoin. Suru oli keveä ja kuolema suloinen, sillä se ei ollut ikuinen. Jumala oli meidät herättävä isänmaan mullasta, jossa olisimme saaneet levätä elämän taistelujen jälkeen. Olin vahva uskossani, enkä puoleksikaan ymmärtänyt mitä sinä tarkoitit, kun vähää ennen taistelua rupesit salaperäisesti puhumaan paosta ja pyysit minua ajattelemaan pelastustani. Huonosti ymmärsin sinua vielä silloinkin, kun kaupunki jo oli hukassa. Enkä silloinkaan, kun meidät vietiin vangittuina leiriin, ymmärtänyt, että rakkaus saattaa sammua, että uskollisuus pettää ja että omat miehet isänmaata kavaltavat. Nyt sen kyllä tiedän, ja kaikki, jotka ovat sen kuulleet tietävät sen niinikään.
Martti. Vannon sinulle, Maria, ettei rakkauteni ole sammunut, uskollisuuteni pettänyt. Jos en olisi rakastanut sinua yli kaiken, en olisi niin rajattomasti pelännyt menettää sinua.
Maria. Pelkosi oli veruketta, sillä jos olisin kaatunut taistelussa, mikä esti sinua myös kaatumasta. Mutta olit pelkuri, et rohjennut seurata. Sinä haudoit vaan omaa onneasi, sen piti pysyä, raukesipa vaikka kaikki muu. Kävit omaa tietäsi, nyt minä kuljen omaani.
Martti seisoi liikahtamatta kuin kuvapatsas, väri poistui hänen ahvettuneista kasvoistaan. Hän loi pitkän, epätoivoisen katseen Mariaan, mutta valtavasti taas sydän sykähti ja kolkolta tuntui ääni kun hän vastasi: — Olet sittenkin Maria. Et olisi se mikä olet, jos menettelisit toisin. Minä voitan sinut takaisin tahi kuolen!