Hän syöksyi pois.
Hiljaisena ja elotonna jäi Maria seisomaan paikalleen. Se suoritus, joka oli tuleva ennen tai myöhemmin, oli nyt tapahtunut, ja se hänestä tuntui vapautukselta, mutta sen äkkipikaisuus huumasi kaikki hänen ajatuksensa. Tajutonna silmäili hän ympärilleen. Täällä on valoisaa, viileätä ja vapaata. Ja tuolla oli yksi, joka häämöitti hänen sielussaan, joka veti häntä puoleensa. Hän oli rehellinen ja uljas mies.
Kaukaa kuului muutamia laukauksia, ja rajuja huutoja kajahti ilmassa. Se herätti hänet tajuntaan. Pois täytyi hänen täältä lähteä. Mutta mihin. Martti oli hiihtänyt aukean kentän yli. Sinnepäin täytyi Marian palata. Raskas talvipuku teki lumessa kahlaamisen vaivaloiseksi, mutta ponnistettuansa muutamia syliä eteenpäin joutui hän tallatulle polulle. Kylästä näkyi ainoastaan kaukaa häämöittävä valo, mutta laukaukset ja huudot kuuluivat vastaiselta puolelta. Hän seisahtui kuuntelemaan, mutta nyt ei enään mitään kuulunut. Mitä tuo melu tiesi? Puhuiko Martti ruotsalaisesta armeijasta? Sanoiko hän, että se oli täällä Vilajoella? Olivatko Attila ja hänen miehensä joutuneet vihollisen ansaan? Ei vastannut kukaan näihin kysymyksiin, mutta se vaan oli varmaa, ettei Attila levähdä ennenkuin löytää sen, joka oli uskottu hänen huostaansa.
Levottomuus riennätti Mariaa, mutta tuo autio tie näytti loppumattomalta ja hiljaisuus erämaassa tuntui kammottavalta. Ja nyt laukaukset taas kuuluivat taajemmin ja voimakkaammin. Epälukuisia ääniä sekaantui toisiinsa, ja taivaanrannalla välähtelivät kiväärien salamat. Maria pysähtyi, sillä täällä muuttui polku avonaiseksi tantereeksi, jossa lumi oli tallattu kovaksi kuin lattia. Kaukaisuus ja kuusipuuryhmä esti häntä näkemästä mitä tuolla ulompana toimitettiin, mutta huudot ja yhä kiivaampi ampuminen saivat hänet vakuutetuksi siitä, että täällä ruotsalaiset ja suomalaiset ottelivat. Oliko Attila joukossa? Ja missä Leena oli? Mihin hän itse joutuu? Tässä voi Jumala yksin auttaa, itse hän ei tiennyt mitään neuvoa. Tietämättä niissä hän oli, mihin hän tuli, astui hän eteenpäin, pysähtyi epäröivänä ja jatkoi taas matkaansa.
Martti oli puhunut totta kertoessaan Lewenhauptin olevan marssimassa Pietariin armeijansa kanssa ja että hänen etujoukkonsa oli lähetetty edeltäpäin ryöstämään venäläisten muonamakasiineja. Löfving johti retkeä, ja kaikki oli hyvin menestynyt, kunnes eräs vartioiva sotamies ja Attila kasakkoineen olivat häirinneet heitä. Nuo harvalukuiset vastustajat olivat kuitenkin pian kaatuneet, mutta ampuminen ei ollut jäänyt huomaamatta. Tänne sijoitettu venäläinen komppaniia heräsi ja syöksyi ulos mökeistä vielä tietämättä mitä oli tekeillä. Uhkaava vaara sai heidät kokoon ja huutamalla: »ruotsalaiset ovat täällä!» herättivät he talonpojatkin. Kaikki aseisiin kykenevät pakotettiin seuraamaan sotamiehiä. Viljamakasiini oli jo tyhjennetty, kruunun kaurat kuletetut pois, ja paraikaa käytiin heinälatojen kimppuun. Heinäkuorma oli jo valmis pois vietäväksi ja toista kuormaa teki kiireissä joukko sotamiehiä, joita toiset kivääri kädessä suojelivat. Vimmatut talonpojat syöksyivät kilvan sotamiesten kanssa ottamaan taloa haltuunsa, mutta heidät karkoitettiin. Löfving johti kahakkaa ja oli kaikkialla. Pimeys esti häntä käyttämästä aseitaan yhtä vikkelästi kuin tavallisesti, mutta missä vaan vastustaja tuli likelle, oli se kuoleman oma. Nyt tunkeutui hän talonpoikaisjoukkoon, ja kaadettuansa likeisimpiä voimakkaalla nyrkiniskulla, huusi hän uhaten:
— Niinkö pidätte uskollisuusvalanne Ruotsille? Hävetkää nostaa aseita omaa esivaltaanne vastaan. Katsokaa, kirkasi hän viitaten metsään, siellä seisoo itse kuningas kruunu päässään, ottamassa takaisin sitä mitä häneltä on ryöstetty. Ettekö tiedä, että Vilajoki on hänen ja hänen on Viipurikin?
Talonpojat olivat kokoontuneet Löfvingin ympärille surmataksensa hänet, mutta tuo odottamaton tiedonanto, kapteenin varma ääni ja valtaava tarmo saattoivat heidät epäröimään. Harmaahapsinen talonpoika pyysi selitystä, eikä Löfving viivytellyt sen antamista.
— Aseet alas! huusi hän. Kun ette häpeä astua meitä vastaan, jotka tulemme vapauttamaan teitä Venäjän orjuudesta. Luuletko etten tunne sinua Ojamo, ja sinua, Kaski? Oletteko unohtaneet, että me kolme nuorena ollessa vannoimme uskollisuutta samana päivänä samalle lipulle? Mutta minä, näemmä, olen ainoa uskollinen.
— Onpa sekin uskollisuutta, huusi kaksikymmen vuotias talonpoika. Rosvoina tulitte tänne ja riistitte meiltä kaikki. Millä ruokimme elukat, kun tyhjensitte latomme?
— Kyllä me ruotsin-nälän tunnemme, huusi toinen, ja nyt kohottivat useat aseensa surmataksensa Löfvingin, mutta tämä torjui vikkelästi iskut, ja pian hänen ympärilleen kokoontui joukosta puolustajiakin, sillä, arvelivat he, koska Ruotsin kuningas nyt on täällä ottaaksensa takaisin venäläisen Suomen, niin pitäähän häntä auttaa. Tiesihän koko maailma, että Vilajoki tosiaan oli hänen samoin kuin Viipurikin ja koko Karjala. Ja vaikka ei ollut hupaista Ruotsin puolella, niin ei ollut hupaista venäläisenäkään. Suo siellä, vetelä täällä, mutta siellähän on oltava mihin kuulutaan.