Toiset olivat kuitenkin toista mieltä. Ruotsalainen kurjuus ja ruotsalainen sotamiehenotto olivat nyt mennyttä. Nythän toki oli talossa leipää, eikä noita pelättyjä vouteja näkynyt Vilajoella. Niinä 20 vuotena kun kylä oli kuulunut Venäjälle oli talonpojan pelto saanut kasvaa rauhassa, itse oli hän ollut veroista vapaa eikä yhtään miestä oltu otettu sotamieheksi. Ruotsille palaaminen olisi samaa kuin heittäytyä vaimoineen lapsineen ratsuväen tallattavaksi, sillä Venäjä ei hyvällä luovu, ja Ruotsi on liian heikko varjellaksensa sitä mitä Venäjä tahtoo ottaa takaisin. Sitä paitsi oli koko kylä vannonut uskollisuutta Venäjän kruunulle, ja siinä aikoivat miehet pysyä.
Mutta Löfving ei hellittänyt. Hän kertoi, että kreivi Lewenhaupt oli marssimassa Pietariin, muassaan 7,000 jalkamiestä, 50 ratsua ja 10 kanuunaa. Ennen huomisiltaa on hän Vilajoella, ei vihollisena vaan venäläisten parhaana ystävänä, sillä se vääryys, jota Ruotsille tehtiin, kun Karjala siltä riistettiin, ei ollut Venäjän vaan ulkomaan herrojen syy, jotka valehtelivat keisarille ja sekaantuivat hänen asioihinsa, tehden semmoista jota venäläiset eivät tahtoneet. — Tässä saatte itse nähdä! huusi hän, vetäen povitaskustaan esille pinkan julistuksia ja jaellen niitä väestölle. — Lukekaa itse. Siinä seisoo selvästi miten asianlaita on. Kreivi Lewenhaupt tulee itse tänne tuota vyhteä selvittämään, ja sentähden on jokaisen rehellisen miehen velvollisuus olla kinastelematta ja auttaa asiata sujuamaan.
Talonpojat sieppasivat lehtiä käsiinsä, mutta pimeässä eivät voineet lukea sanaakaan eivätkä tietäneet niitä uskoa. Seuraukset semmoisesta ratkaisevasta tapauksesta jokainen ymmärsi, mutta kun toiset pitivät parhaana kohta luopua Venäjästä, arvelivat toiset varmemmaksi pysyä lujasti viimeksi vannotussa valassa. Koko ryhmä oli vaiti, epäröivänä ja miettivänä.
— No? kysyi Löfving kärttyisästi.
— Sanasta miestä, sarvesta härkää, vastasi vanhanpuoleinen talonpoika ratkaisevasti. Minkä mä Venäjälle vannoin, siinä pysyn.
— Ruotsin alamainen oli isäni ja Ruotsin alamaisena olen syntynyt, arveli toinen, ja näiden mielipiteiden mukaan jakaantui joukko kahteen ryhmään, liittyäksensä toinen Venäjän, toinen Ruotsin lippuun ja sotiaksensa sotamiesten keralla toinen toistansa vastaan. Molemmanpuolinen voimain lisäys kiihotti vieläkin taistelua, ja kaatuneiden luku lisääntyi joka hetki. Kuu oli noussut yhä korkeammalle ja valaisi viholliset toisillensa. Tuo pieni talo oli nyt syrjäseikkana. Kansallisviha, ikimuinoiset kärsimykset, mutta ennen kaikkea viime kuluneet kolmekymmentä vuotta kaikkine kurjuuksineen ja verineen lisäsivät raivoa. Kosto oli tunnussana molemmin puolin. Kukapa ei tahtoisi kaatua, kun vaan sai vihollisensa kaadetuksi.
Mitä likemmäksi Maria pääsi, sitä epäröivämmäksi hän tuli. Tuolla etäällä näkyi nyt yksinäinen huone ja yksityisiä miehiä, kun tuli heidän omista tahi muiden kivääreistä välähti. Katolla seisoi useita miehiä pyssyt kädessä. Milloin he ponnahtivat ylös, milloin heittäytyivät pitkäkseen, ja joskus putosi joku heistä päistikkaa maahan. Mutta tuon kaiken hävitti hänen silmistään näkö, joka pakotti hänet äkkiä pysähtymään. Maassa hänen jalkainsa edessä makasi mies joko haavoitettuna tahi kuolleena, sillä lumi oli veren punottama. Maria ei nähnyt häntä kuin puoleksi ja sivulta, kun hän pysyi liikahtamatta kädet pitkin kylkiä. Tuntui niin kolkolta puhutella tässä jylhyydessä miestä, joka ehkä ei enään voinut vastata, mutta olihan sydämmetöntä lähteä katsomatta, elikö hän ja oliko hän avun tarpeessa. Puvusta tiesi hän hänet venäläiseksi soturiksi, mutta kasvot teki tuntemattomiksi miekanhaava otsassa ja hyytynyt veri, joka peitti silmät ja posket. Maria kosketti keveästi hänen kättänsä. Se oli kylmä, mutta ainoastaan talven pakkasesta, sillä hän taivutti sormiansa, tajuten että joku oli hänen läheisyydessään.
— Voinko teitä auttaa? kysyi Maria.
Mies ei vastannut, mutta kohotti kätensä ja yritti istualleen. Tästä liikkeestä veri uudestaan pääsi juoksemaan, ja hän vaipui taas alas. Vaatteistaan revityillä rievuilla alkoi Maria sitoa hänen päätänsä ja sai vihdoin verenjuoksun taukoamaan. Sitten lämmitti hän lunta käsissään huokuen siihen, jotta voisi sillä viruttaa pois hurmeen hänen kasvoistaan. Silloin tunsi hän Attilan, joka koetti uudestaan nousta. Hänkin tunsi Marian, ja se ilo antoi hänelle uutta virkeyttä. Hän istahti, mutta hänen silmiänsä huikasi, jottei hän voinut nähdä.
— Maatkaa vielä hetkinen, pyysi Maria ja riisui turkkinsa levittääksensä sen hänen alleen.