— Minä se olen, vastasi Sprengtport nousten. Mitä tahdotte?
Vieras ei vastannut. Kalveten pysyi hän liikahtamatta.
— Kuka olette? kysyi majuri astuen pari askelta eteenpäin.
Elonväri ilmeni taas äskentulleen poskille, hän ojentui suoraksi ja vastasi vankasti: — Olen laulaja.
— Laulaja! huudahti Sprengtport, äänellä semmoisella kuin olisi vielä ollut joku kipinä iloa hänen sydämmensä pohjalla. Olette siis poikkeus meidän aikanamme.
— Saattaa olla, mutta kauniit säveleet ovat siitä ajasta saakka kuin muistan syvästi koskeneet sydämmeeni.
Sprengtportin kasvot seestyivät yhä enemmän: — Semmoinen olin minäkin nuoruudessani, hymyili hän suruvoittoisesti. Perin sen taipumuksen äidiltäni. Hän polveutui Hollannista ja oli kasvanut säveleiden ympäröimänä.
— Se on onni, virkahti tuntematon.
— Äidilläni oli suloinen ääni, jatkoi Sprengtport vireästi, ja hän usein kokosi lapsensa laulamaan.
— Minulla on teille tervehdys eräältä, joka oli teille ylen rakas. Pyhä lupaus pakotti minua tuomaan sen itse, muutoin ei olisi sieluni saanut rauhaa.