Jos joku olisi minulle puhunut, niin olisin hänet karkottanut, mutta nuo lempeät soinnut tulivat kuin enkeliäänet. Ne liitelivät sieluni ympäri, mieleni keventyi, voin itkeä ja vihdoin rukoilla. Yö oli pimeä, mutta kun aurinko nousi, oli epätoivo haihtunut sielustani.
— Jumalan sana eikä laulu teitä lohdutti, huomautti Löfving.
— Eikö totta, jatkoi vieras huolimatta kapteenista, eikö totta, herra majuri, olette varmaan itse kokenut, että samoin kuin myrskyisen päivän muuttuminen tähtikirkkaaksi yöksi asettaa meren aallot, samoin voivat säveleiden vaihtelut viihdyttää rauhattomuuden rinnassamme. Sentähden täytyy sydämmen purkautua laulussa. Sentähden täytyy minun nyt laulaa teille.
Laulajan viehkeä kosketus sitraan, jolla hän oli säestänyt sanansa, muuttui nyt voimakkaiksi akordeiksi, ja vieras rupesi taas laulamaan, mutta tällä kertaa vanhaa alankomaalaista kansanrunoa Wilhelm Oranialaisesta, joka urhoollisesti taistellen Espanjan kuningas Filippiä vastaan vapautti maansa kauheasta sorrosta.
Hän ei kuitenkaan päässyt loppuun, ennenkun Löfving asettui hänen eteensä ja epäluuloisena kysyi:
— Kuka te olette? Luulen nähneeni teidät ennen.
— Mahdollista kyllä.
— Tähän aikaan, jatkoi kapteeni, ei saa uskoa muuta laulua kuin rummun ääntä ja esivallan käskyjä. Jos olisin majurin sijassa, niin tekisin matkan lyhyeksi sellaiselle, josta ei tiedä kuinka paljon petosta hän salaa mielessään.
Vieras laski sitran pois ja nousi.
— Minä en mitään salaa, pyydän päinvastoin luoda valoa pimeyteen. Olen lähettiläs tuonelan tuvista julistamassa elämää. — Näin sanoen veti hän esille keisarillisen manifestin ja tarjosi sitä Sprengtportille, mutta tämä pysyi liikkumatta, katseli vaan terävästi ja kysyväisesti tuntematonta.