— Teidän armonne tuntee sen jo, sanoi hän, mutta velvollisuuteni on itse jättää tämä asiakirja teille tyttärenne Marian viimeisen tervehdyksen kanssa.
— Maria! toisti Sprengtport kalveten.
Enempää hän ei voinut sanoa, ja Attila jatkoi:
— Hän kuoli tämän pyhän asian puolesta, mutta jätti minun toteutettavaksi sen minkä hän oli alottanut. — Ehkä olette näihin aikoihin kuullut puhuttavan Attilasta? Minä se olen. Teidän tyttärellenne olin enemmän kuin ystävä. Minä rakastin häntä ja hän rakasti minua. Keisarillisesta armosta —
Sprengtportin huulet liikkuivat vastausta varten, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa ja haihtuivat käsittämättöminä. Attila huomasi tämän sisällisen taistelun ja vaikeni odottaen, mutta kun Sprengtport ei saanut sanaakaan kuuluviin rupesi hän uudestaan:
— Tyttärenne vapautettiin keisarillisesta armosta vankeudestaan, ja ennen kun lähdimme Viipurista suotiin hänen aavistaa uuden ajan nousua tälle maalle, jos kansa itse keisarinnan suojeluksessa tahtoi ottaa asiansa omiin käsiinsä. Maria oli se, joka ensimmäisenä julisti tätä teidän miehillenne. Siitä häntä herjattiin ja elävänä poltettiin, sillä häntä ei ymmärretty. Sama kohtalo on ehkä oleva minunkin, mutta en voi muuta.
— Onneton! huusi majuri vapisevalla äänellä.
— Älkää minua surkutelko. Olen onnellinen. Kun kerran totuus on syntynyt sielussa, elämme ainoastaan siinä. Kaikki muu kulkee ohitsemme niinkuin liitelevät pilvet ilman elämää ja muotoa. Semmoinen olen nyt. Maria ei ole enään keskuudessamme, mutta hänen rakkautensa tähän maahan ja hänen toiveensa tämän manifestin vaikutuksesta elävät minussa ja vahvistavat uskoani siihen tulevaisuuteen, joka siihen liittyy, niin että mikäli elän, sen elän tätä tiedonantoa varten, ja mikäli kuolen, sen kuolen sen puolesta, sillä Jumalan tahto puhuu siinä.
Sprengtport oli noussut, mutta nämät sanat kuullessaan vaipui hän alas ja sanoi: — Siis oli se viekotellut Mariankin.
— Oi, pyysi Attila, älkää puhuko niin. Mikä muu olisi häntä viekotellut kuin korkein elämässä!