— Parasta on, että majuri jättää tämän linnun minulle, keskeytti
Löfving. — Ei sovi, että mokomia poikia kiertelee leirissä.
Attila vastasi kylmästi: — Ei ole tarvis jättää minua kellekään. Tänne tultuani jättäydyin majuri Sprengtportin käsiin.
Kääntyen hänen puoleensa jatkoi Attila: — Kun teidän tyttärenne minun suojassani jätti Viipurin, oli hänen sydämmensä minun.
Majurissa ilmeni rakkautta, vastenmielisyyttä ja surua, kun hän ääneti ja kalpeana suuntasi katseensa hänen edessään seisovaan. Olihan Leena jo aikoja sitten kertonut tästä, mutta hän ei ollut tahtonut eikä voinut sitä uskoa.
— Toivoni oli, että joskus saisin rakkaana poikananne tulla suljetuksi teidän syliinne. Sitä onnea minulle ei suoda koskaan, mutta kuulkaa edes ne sanat, joilla tyttärenne lähetti minut tänne.
— Jumalan nimessä. Mitä tarkoitatte?
Attila astui askelta likemmäksi: — Marian korkein toivo oli saada itse näyttää teille tämän manifestin, mutta hän pyysi minua, jollei hän saisi enään nähdä teitä, tekemään sen hänen puolestaan. Hän vannottaa teitä minun kauttani ja sen rakkauden nimessä, jolla aina olette häntä kohdellut, toteuttamaan ne jalot aikomukset, joita tässä esitetään Suomen kansalle.
— Kiusaaja! keskeytti Sprengtport. En usko teitä.
— Siinä tapauksessa ette tuntenut tytärtänne, sanoi Attila surullisesti. Jääköön hän siis mainitsematta. Kuulkaa sen sijaan minua semmoisena, jolla on julistettavana teille testamentti.
— Nyt tiedän kuka olette, keskeytti Löfving. Meiltä molemmilta on yhtä ja toista jäänyt suorittamatta.