— Eipä niinkään vähän, kuului synkkä vastaus.
— Jatkakaa, pyysi Sprengtport liikutettuna. Mitä teillä on minulle?
— Ensiksi, muistakaa kenestä polveudutte. Muistakaa että sama suku, joka antoi Witt-veljille heidän sankarimielensä, jätti teillekin urhoutensa perinnöksi. Tämä perintö velvoittaa nyt niin kuin ennenkin suuriin tehtäviin ja jaloihin urostöihin.
Majuri oli tointunut ja vastasi vakavalla tyyneydellä: — Se aika jolloin Wittit taistelivat Hollannissa on jo vaipunut vuosisatojen hautaan, ja yhtä vähän kuin heidän aikansa on minun, voin minä muuttua heiksi. Se mikä lepää maan mullassa ei kuulu tähän.
— Oi, älkää sanoko niin. Mitä teidän edeltäjänne ovat voineet, sitä täytyy teidän ei ainoastaan tahtoa vaan voidakin. Mitä olisi Hollanti ilman näitä Wittejä ja ilman Wilhelm Oranialaista? Teurastuslammas Espanjan kynsissä! Kuinka sytytettiinkään rovioita, kuinka valuikaan veri kaikkialla Filipin käskystä, kuinka sorrettiinkaan kansan uskonnollista mieltä, kuinka kuoletettiinkaan kaikki ne tunteet, joilla sen vapaa henki etsi Jumalaa hädässään jä rukoili luojalta apua.
Sprengtport teki torjuvan liikkeen kädellään:
— Asiaan, jos tahdotte että siedän tätä.
Attila. Hyvä! katsokaa tätä samaa Hollantia millainen se nyt on kolme ihmispolvea taistelujensa perästä. Vapaana ja onnellisena kansana omassa maassaan saattaa se tehdä muitakin onnellisiksi. Ja missä muinoin vallitsi ainoastaan kurjuus ja telottajavallan kauhu, siellä kuuluu nyt rauhan vienot äänet ja lauletaan voittolauluja päättyneestä taistelusta.
Sprengtport. Mitä tuo tähän kuuluu?
Attila. Se on kehoitus menneisyydestä; teidän sankarisukunne tahtoo kutsua teitä töihin semmoisiin, jotka kysyvät suurmiestä. Mitä Hollanti kärsi, sitä kärsii Suomi nyt.