— Se on valhe! huusi majuri kiivaudella, joka osoitti, että hän nyt vasta ymmärsi mitä Attila tarkoitti. — Se ei ole totta! Täällä ei ole rovioita eikä kuningas Fredrik ole mikään Filip.
— Eikä Lewenhaupt mikään Alba. Mutta sittenkään ei Suomen kohtalo ole sen parempi. Rikkaan Hollannin henki sidottiin väkivallalla ja sitä pakotettiin tottelemaan luostarikuria ja teloittajia, mutta se joka taipui paavin käskyjen alle, se jäi rauhaan ja eli hyviä päiviä. Nyt taas jää miehen omaksi se minkä hän ansaitsee, ja viljelty pelto korvaa omistajansa vaivat. Täällä on toista. Missä tapaatte niin huutavaa kurjuutta kuin täällä, välttämättöminkin puuttuu. Karu maaperä ei anna mitään leipää, jokainen jyvä on väkivoimalla anastettava, ja sen tekeekin suomalainen, joka ei hellitä. Mutta kun laiho on päässyt hetimään, silloin saapuu halla veronkannolle ja nielee vuoden sadon. Pelastaaksensa henkensä täytyy väestön tyytyä pettuun, kun jauhoja ei riitä. Mutta sittenkin kynnetään lakkaamatta uudestaan ja kylvetään kestävyydellä, jolla ei ole vertaistaan. Mutta sekään ei jää viljelijälle. Idästä ja lännestä tulevat vieraat, jotka himoavat maata saaliikseen. Missä kaikki vaativat eikä kukaan anna perään, siellä syntyy taistelu semmoinen kuin täällä, ja kuin ajettu riista, jota ei kukaan sääli, vuodattaa Suomi verensä turvatta ja armotta.
— Siinä kyllä olette oikeassa, huokasi Sprengtport. — Mutta ette te enkä minä voi asettua kohtaloa vastaan.
Attila. Te voitte. Oi, ottakaa minut avuksenne! Hän levitti manifestin: — Kehoittakoon tämä teitä tarttumaan pyörään! Älkää laiminlyökö hetkeä, joka lentää. Tehkää kuin Witt, kuin Oranialainen, ja kuinka suureksi tahansa vaivanne käyneekin, niin suuremmaksi koituu teille vapautetun kansan siunaus. Ja kun sitten elämän rajapyykistä silmäilette takaisin, kuinka lohduttavaksi käykään, virheitänne katuessanne, tämä jalon miehen suurtyö!
Sprengtport. Kyllähän niin on, että jokainen, joka on astunut elämään vihdoin kuollaksensa, joutuu kiusaukseen, se on, koeteltavaksi. Toinen lankee heti, toinen myöhemmin, mutta ei ole sitä, jolla ei olisi mitään kaduttavana. Itse olen liiankin pian langennut, milloin intohimon tähden, milloin muusta syystä, mutta tällä kertaa ette sittenkään onnistu. Tyttäreni nimi ei merkitse tässä mitään.
Attila. Ja kuitenkin tuli manifesti siksi maailmaksi, jonka puolesta hänen sydämmensä sykki.
Majuri hymyili surullisesti: — Lapsen mieli rakentaa helposti sattuman pohjalle, mutta sitä ei tee mies, joka on elämää kokenut.
— Sattuma, toisti Attila. Mitä sitten sattuma on? Tilaisuus, jonka Jumala suo meille täyttääksemme hänen aikomuksiansa. Mikä nostaa suuren miehen arki-ihmisten yli, ellei juuri se, että osaa valita oikean hetken toiminnalleen?
— Mutta monet ovat ne, jotka sortuvat yrityksessä ja vetävät langetessaan suuren tehtävän muassaan.
— Käy kyllä niinkin, mutta ei tuomita ketään meistä siitä, mitä emme ole voineet. Meidän Herramme tuomitsee meitä tahtomme mukaan. Jos vaivumme ja sorrumme, ei sittenkään oikea kuole meidän kanssamme.