— Uskon että Maria rakasti sinua, sanoi majuri hiljaa. Uskon sen.
Kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä. Hän ei voinut sanoa enempää.
— Häntä piti Maria rakkaana, vakuutti Löfving. Häntä eikä ketään muuta.
Näinhän itse, ettei hän huolinut ollenkaan Martista.
Attila kääntyi Löfvingin puoleen: — Antakaa minulle anteeksi se suru, jonka tein teille ja pojallenne. Se tapahtui vastoin tahtoani. En ole koskaan toivonut teille pahaa.
— Ette voinut sille mitään, sen tiedän, vastasi Löfving liikutettuna. Minäkään en voinut mitään sille, mitä teille tein. Omatuntoni ei voinut muuta. Anteeksi!
Attila tarttui tarjottuun käteen, joka etsi sovintoa: — Paljoa vaarallisempi on hyvä vihollinen kuin huono ystävä, vastasi hän vienosti. Edellinen valloittaa vähitellen sydämmemme, jälkimmäinen työntää sen vihdoin pois.
— Älkää vielä jättäkö meitä, pyysi Sprengtport. Jumala tietää kuinka ja koska tapaamme toisiamme toiste.
— Ehkä ei koskaan. Maria liitelee sieluni edessä, ja minä kuulen Suomen valitukset. Tulin tänne toimiakseni teidän kanssanne, mutta ette tahdo, sentähden täytyy minun lähteä.
Sprengtport pusersi häntä vielä kerran rintaansa vasten ja kätteli lempeästi. Sitten saattoi Löfving häntä ulos pimeään yöhön.
* * * * *
Kun Löfving seuraavana aamuna kulki Haminan torin poikki, tulivat Buddenbrock, Ring ja Segebaden häntä vastaan. Kaikki kolme näyttivät yrmeiltä ja uhkaavilta.