— Eikö teillä ole mitään raporttia annettavana? kysyi parooni vastaamatta kapteenin tervehdykseen.
— Kaikki on rauhallista, teidän armonne. Sittenkun Tatistsheff vei viimeiset joukkonsa Ykspäästä ei ole mitään kuulunut.
— Entä te itse, Löfving? Missä olette kuleksinut viime yönä? Ja kenen kanssa?
Vähääkään hämmästystä osoittamatta katseli Löfving päällikköä levollisella viattomuudella: — Minun askeleeni ovat helposti luettavissa ja seuranikin. Kello kolmeen aamulla olin Tammelan torpassa ja sitten tein kävelyretken ulkoseutuun. Minun tietääkseni ei ole mitään tapahtunut.
— Konna! huusi Buddenbrock. Tahdotte luikertaa käsistä. Ette rohkene tunnustaa kenen kanssa kuljitte! Olkaa varuillanne. Ei täällä kukaan rangaistuksetta saa kavaltaa.
— Se, joka rohkenee syyttää minua semmoisesta, on itse kavaltaja.
Minuun se ei satu.
Buddenbrock loi kysyväisen katseen nuoriin seuraajiinsa. Silloin astui Segebaden askeleen eteenpäin ja sanoi: — Löfving ei saata kieltää, että te viime yönä seurasitte erästä kummallista miestä kauas matkalle Viipuriin päin vartiomme ohitse. Kuljitte ensin jalkaisin, mutta sitten otitte hevosen ja annoitte toisen muukalaiselle. Ratsain palasitte.
— Ja, jatkoi Ring, tänä aamuna löydettiin metsänlaidassa vaaleakiharainen peruukki, aivan samanlainen kuin se jota kumppaninne käytti. Kenen se on ollut? Ja kuinka tahdotte selittää, että ensimmäinen kenttävahti näki teidän seuraavan nuorta sitransoittajaa, mutta toinen vannoo, että seurasitte sairasta kulkukauppiasta.
— Vai niin! huudahti Löfving ihmetellen. Sitäkö tarkoitatte? En voinut käsittää, että herrat panevat minut syytteeseen henkilön tähden, jolla oli herra paronin omakätisesti allekirjoittama matkapassi.
— Matkapassi!? kysyi Buddenbrock. Minulta? Mitä se tietää?