Kalpeana ja liikahtamatta silmäili Sprengtport Lewenhauptia. Samassa palvelija ilmoitti, että punssimalja oli valmiina, mutta nyt ei Lewenhauptilla ollut aikaa semmoisiin. Kun Fröberg kehoitti hänen ylhäisyyttänsä astumaan alas laaksoon, asettui Sprengtport kreivin eteen synkkänä kuin syyttävä kohtalo, ja uhkaavalta tuntui hänen äänensä, kun hän kysyi: — Voineeko teidän ylhäisyytenne tulevaisuudessa, kestää sitä edesvastuuta, joka kohtaa teitä ja meitä, jos nyt luovumme tästä verrattomasta asemasta yrittämättäkään puolustaa sitä?
Vihan salama leimahti Lewenhauptin silmistä kun hän kopealla äänellä vastasi: — Se asia ei koske teitä. Kuningas ja neuvosto tiesivät kenen käsiin uskoivat valtakunnan edut. Olen soturi, joka osaa voittaa, mutta olen myös kyllin valistunut tietääkseni, että se joka asettuu kohtalon tahtoa vastaan ja häiritsee sen kulkua kohtalon turmiopäivinä hän musertaa itsensä ja kaikki, jotka häntä seuraavat. Mutta kun pahalle onnelle suo aikansa ja sitten astuu esiin kun vuoro on mennyt, silloin tulee onni suloisesti hymyilevänä, ja sitä minä tavoittelen.
Samassa hän tarttui Buddenbrockin olkaan ja kuiskasi: — Tule! Meidän täytyy rientää pois. Levottomana käski hän tuomaan hevosensa, lausui muutamin sekavin sanoin jäähyväisensä ja riensi kelmeänä ja vakavana sotajoukkonsa luo Summaan.
Sitä alakuloisuutta, joka solassa vallitsi Lewenhauptin lähdettyä, lisäsivät vielä Fröbergin valmistukset peräytymiseen. Jo samana iltana eversti liikkui kyökissään valvoaksensa itse tavaroittensa kuormaamista. Siellä patojen ja laatikkojen keskellä huomasi hän äkkiä rääsyisen, kelmeän pojan kuiskivan väen kanssa, ja samassa tuokiossa toi kokki tuon tuntemattoman lapsen herransa luo. Tämän kysyttyä kertoi poika saaneensa tuotavakseen sen ilmoituksen, että venäläinen armeija paraikaa kulki nevojen poikki saartaaksensa everstin väkineen.
Nyt tuli kiire kaikkialla, ja yrittämättäkään tutkia oliko pojan jutussa perää valmistettiin kaikki matkaa varten. Peräytymistä kyllä salattiin vielä mikäli mahdollista, mutta pojan uutisesta nousi yleinen häly, jota vielä lisäsivät nuo kummalliset käskyt, jotka eivät mitenkään ennustaneet puolustusta. Auringon noustessa saapui laivastosta kirje, jossa sen päällikkö ilmoitti, ettei hän väenpuutteen tähden voinut enään viipyä Kuorsalossa. Kirje julaistiin, ja tuo surullinen uutinen päättyi käskyyn vitkailematta lähteä matkaan.
Miehistö tämän käskyn kuullessaan osoitti suuttumusta ja nurisi vallan julkisesti. Masennusta lisäsi vielä pojan kertomus, että kellot Anjalan kirkossa olivat edellisestä illasta saakka soineet, vaikka ei kukaan niihin koskenut. Välistä ne vaikenivat, mutta alkoivat uudestaan ikäänkuin kutsuisivat jumalanpalvelukseen tai maahanpanijaisiin. Mutta eihän kukaan keskellä yötä saarnannut eikä silloin kuolleita haudattu. Olihan tuo kummallinen juttu, mutta sotaväellä ei enään ollut aikaa kuunnella moisia. Nythän oli pötkittävä tiehensä tykkineen ja kuormastoineen.
Kun keväällä oli kokoonnuttu Mäntylahteen, oli Jumalalta rukoiltu apua ja voitononnea. Toisin oli käynyt, ja syytä siihen ei osattu arvostella. Kavaltamiselta se vaan näytti, mutta sotamiehen ei auttanut muuta kuin totella, ja epäluulon, alakuloisuuden ja pettyneiden toiveiden tunteilla sanoivat sotamiehet jäähyväisensä solalle.
* * * * *
Ruotsin armeija oli peräytynyt Summaan, mutta Haminaan oli vielä jäänyt pieni osasto kenraali Bousquet'n johdossa. Ihanan Ranskan poikana oli hän saanut sotilaallisen kasvatuksensa Ludvig XIV:nen voittoisten lippujen alla. Saatuansa sotavankina kokea onnen vaihtelevaisuutta, saapui hän vihdoin Puolan kautta ruotsalaiseen armeijaan, siihen aikaan kun Kaarlo kuningas vielä uneksi Venäjän kukistamista, ja hänelle hän tuolla itämaalla vannoi uskollisuusvalan, jonka miehuullisesti pitikin. Tuo Ruotsin palveluksessa harmaantunut linnanpäällikkö kuuli katkeralla mielellä sanoman Fröbergin peräytymisestä, semminkin kun tämän kertomus, että hän oli ollut vähällä joutua saarrokseen, huomattiin turhanaikaiseksi hälytykseksi ellei joksikin vielä pahemmaksi.
Nyt istui Bousquet vastaanotto-huoneessaan odottamassa majuri Freidenfeltiä, joka oli palannut matkalta Summaan, ja jonka oli siitä annettava raportti. Päivä oli aamusta helteinen ja painostava, raskaita pilviä oli kasaantunut taivaanrannalle, ja vinhat tuulenpuuskat ennustivat myrskyä tai sadetta. Levottomana liehui linnan lippu Bousquet'n asunnon katolla, ja valleilla kävivät Suomen pojat vahtina. Kuinka heidän käy, kuinka käy Haminan ja hänen itsensäkin? Miten Suomi ja Ruotsi pääsevät tästä kamalasta leikistä? Surkea oli alku ollut. Freidenfelt astui sisään ja Bousquet iski katseensa häneen.