Samassa kulki joukko hämäläisiä ohitse, niiden joukossa Marttikin. Kun hän näki Attilan pitävän Marian kättä, ärjäsi hän sotamiehille: — Tuo nainen tuolla ei ymmärrä lopettaa eikä hävetä!
— Siltä näyttää, hohotti raaka ääni, ja Martti jatkoi:
— Jos Suomen naiset niin helposti tulevat venäläisten herrojen ystäviksi, niin tiedämme kyllä minkä arvoinen heidän ylpeytensä on.
Maria asettui suorana Martin eteen ja katseli häntä äänettömällä ylevyydellä. Martti puolestaan silmäili häntä uhmaten ja huudahti vihdoin:
— Saat kyllä katsella minua jos tahdot, mutta etpä kauemmin seisoa tuossa muiden pilkkana ja omaksi häpeäksesi! — Hän syöksyi esiin tarttuaksensa Marian käsivarteen, mutta tämä väistyi, ja Attila, joka vaivaloisesti oli noussut, työnsi hänet pois. Martti kääntyi nyt rynnätäksensä hänen kimppuunsa, mutta Maria asettui hänen eteensä.
Maria. Luuletko tulevasi paremmaksi sillä että muita häpäiset, tahi minun kunniani tahrautuvan sillä että solvaat minua. Huoletonna kohtaan omia kansalaistani tuolla kotona, yhtä hyvänä kuin sieltä lähdinkin.
Martti. Ja tuo tuolla on kai vieläkin parempi?
Maria. Niin, hän minua puolusti, kun sinä pakenit. Hän oli suojanani vaaroissa, joita sinä et enään nähnyt.
Martti. Sanoja sinulla riittää, mutta vilppiä vielä enemmän.
Attila. Hävetkää! Jos viha saattaa teitä raivoon minua vastaan, niin älkää toki unohtako mitä olette velkaa hänelle, joka syyttömästi on kärsinyt sodan vaiheita, mutta joka sittenkin, ensin miekka kädessä ja sitten vankeuden vaivoissa samalla rohkeudella ja samalla lujalla mielellä on vastustanut kaikkea mitä häpeäksi sanotaan.