Suuttumuksen murina keskeytti Freidenfeltin puheen, mutta kun ei sanoja seurannut, jatkoi hän taas: — Siitä he olivat yksimielisiä, ettei linna voinut kestää vakavata ryntäystä. Sitäpaitsi luulivat he, että saatoimme joutua kierrokseen, ja siinä tapauksessa olisivat kruunun varastot Porvoossa ja Helsingissä menetetyt. Vielä lisäsi joku heistä, että laitumet Haminan ja Kymijoen välillä olivat niin loppuun syötetyt, että hevosemme kuolevat nälkään.
— Ettekö voinut sanoa heille, että he valehtelevat?
— Valheistaan vastatkoot itse, mutta minä ilmoitin heille rukouksenne, että Ruotsin armeija Jumalan tähden saapuisi miekka kädessä kaupunkia puolustamaan, ja että se ennemmin kaatuisi kuin pettäisi, mutta sitä ei yksikään läsnäolijoista ottanut kuuleviin korviinsa, eikä sekään auta, vaikka itse sinne lähtisitte, sillä Kaarlo kuningas on kuollut ja Ruotsin sankarihenki on hänen kanssaan kuopattu.
Bousquet vaipui taas tuoliinsa. Freidenfelt oli oikeassa. Saattoihan jo ennakolta tietää miten kävisi, mutta sittenkin —. Vanha linnanpäällikkö ei voinut käsittää, että hänen linnansa, hänen miehensä ja hänen kunniansa heitetään häviöön tavalla, jota ei voida enään korjata. Pidättäen rinnastaan puhkeavaa huokausta tarttui hän sinetittyyn käskykirjeeseen, repäsi kuoren ja luki. Freidenfelt seurasi häntä silmillään ja näki auringon paahtaman värin linnanpäällikön poskissa muuttuvan tuhkanharmaaksi. Pikaa silmäiltyänsä paperia katsahti Bousquet ylös ja lausui vimmastuneena:
— Lewenhaupt syyttää tästä kirotusta toimesta minun miehistöäni. Hänelle on muka sanottu, että linnanväki on uppiniskainen ja tottelematon.
— Miehet, keskeytti Freidenfelt, ovat kyllä suutuksissaan kun ovat ensi vaarassa jättäneet heidät alttiiksi. Mutta se on vaan veruketta.
Bousquet'n silmät salamoivat. — Nuo kurjat! Väkeni ei pelkää vaaraa, mutta se pelkää ettei kukaan Summassa välitä heidän kohtalostaan eikä Haminasta. Lewenhaupt väittää syyksi suomalaisten tyytymättömyyttä ja tottelemattomuutta; ei sano voivansa sallia, että moisella väellä mennään ylivoimaista vihollista vastaan. Sepä kepponen! Hävetä pitäisi hänen. Jos hän olisi täällä, kyllä näyttäisin minkätähden väki nurisee.
— Hän ei teitä ymmärtäisi, sanoi Freidenfelt surullisen ylenkatseellisesti.
Bousquet ei vastannut. Lujasti suljetut huulet ja leimuavat silmät ilmaisivat rajatonta harmia, mutta sanat hän tukehutti ja jatkoi käskykirjeen lukemista.
— Lähteä linnasta, mutisi hän. Räjähyttää tykit ja polttaa kaupunki. — Kuuletteko Freidenfelt?! He eivät edes suo meille aikaa pelastaaksemme varastot. Jospa auttaisivat meitä edes niin kauan että saisimme aseet ja viljat korjatuiksi.