— Niin on käynyt pitkin matkaa, hymyili Freidenfelt katkerasti. Jos herrat Summassa olisivat toisia kuin ovat, eivät he viruisi rauhassa jonkun tunnin matkan päässä kun Lascy käy päällemme.
Bousquet pisti käskykirjeen povitaskuunsa, heittäytyi istualleen ja peitti kasvonsa käsiinsä. Pari minuuttia sen jälkeen hän nousi, asettui kädet puuskassa Freidenfeltin eteen, kairaten häneen silmänsä: — Mitä arvelette? kysyi hän tuimasti. Ruvetaanko nyt työhön?
Freidenfelt kohautti olkapäitään: — Muuta neuvoa en tiedä. Puolessa tunnissa ovat venäläiset täällä, emmekä saa apua.
— Olkoon siis. Hälyttäkää. Käskekää asukkaita pelastumaan. Ilmoittakaa että teemme kaupungista tuhkaläjän.
* * * * *
Kun kirkonkellot Anjalassa soivat itsestään Juhannusyönä, lauloivat ne omaa hautavirttänsä ja valitusta Haminan tuhosta. Neljä päivää sen jälkeen tuo vanha temppeli paloi ja Hamina sytytettiin. Vinha tuuli ajoi liekit talosta taloon, eikä aikaakaan niin ei näkynyt muuta kuin tulta ja savua. Epätoivo sydämmessä peräytyi Bousquet miehineen Summaan ja pelastui töin tuskin, sillä venäläiset astuivat jo itäisen portin kautta sisään, kun suomalaiset läntisen portin kautta tekivät lähtöä. Majuri Ehrensparre oli muutamain miesten kanssa jätetty valleille salaamaan peräytymistä ja räjähyttämään tykit rikki.
Kello kävi yhdeksättä illalla, aurinko laskeutui pilviin, mutta palavasta kaupungista nousevat liekit saivat taivaan punertavaksi ja hehkuvan valon alla vyöryi avaruudessa tukehuttava kuumuus tuhansissa vivahduksissa. Kauhun, raivon ja surun valtaamana syöksyi kansa kaupungista rajusti paeten ja sen muassa ne eläimet, joita oli maltettu pelastaa. Mutta niistä oli kuitenkin enin osa unohdettu, taikka ei ollut aikaa niiden irroittamiseen. Tuskallinen tosin oli näiden kytkettyjen, kuolemaan tuomittujen eläinten tila, mutta sitäkin kauheammassa asemassa olivat jälelle jätetyt neljäsataa sairasta, ne kun olivat kahlehditut vuoteeseen ja kykenemättömät pakenemaan.
Monta sankaritekoa tässä hädässä kyllä suoritettiin, mutta rajaton oli sittenkin kurjuus siellä, missä kiire ja oma hengenvaara teki ihmiset kokonaan tajuttomiksi. Voivotusta, tuskaa ja kauhua kuului pitkin katuja ja vielä kaupungin ulkopuolellakin. Äidit, lapset kainalossa tahi ympärillä riippuen kokivat viimeisine voimineen pelastaa nääntyvää isää tahi äitiä. Heikot ukot ja vanhat, tutisevat eukot vetivät läähättäen turvattomia lapsia tai sairaita. Nuoret ja reippaat kantoivat selässään tahi sylissään jotakin onnetonta, muita kannettiin säkeissä tahi matoissa, jotta heidätkin saataisiin matkaan, mutta useimmat sairaat jäivät kuitenkin joko ajan tai voimien puutteessa liekkeihin menehtymään. Noista onnettomista pelastui kuitenkin jokunen, kun tuuli kääntyi ja ajoi tulen takaisin, joten noin neljäsosa kaupunkia säästyi. Ne jotka onnellisesti olivat poistuneet sitä tuskin tajusivat. Kauhusta jähmetyksissään loi moni pakolainen vielä metsän rannasta tahi maantieltä katseen kotimökkiin kuullaksensa vaan tulen ja vihurin ilmaa täyttävää huminaa, jonka yli tuon tuostakin kajahti Ehrensparren räjähyttämien tykkien pauke. Mutta sitäkin mahtavammin jyrisivät ilmaan lentävät ruutikellarit, joista uusia tulimeriä purkautui ryskeellä, joka muistutti viimeistä päivää. Vihdoin kuitenkin hiljeni kaikki, ja silloin nähtiin Venäjän kotkan liitelevän Haminan raunioiden yllä, sieltä ijäksi päiväksi karkoittaen Ruotsin upean lipun.
* * * * *
Ruotsalainen armeija jatkoi askel askeleelta peräytymistään ja oli vihdoin jättämäisillään Kymijoen taaksensa. Osa ratsuväkeä oli käsketty kulkemaan etupäässä, ja se läheni nyt Ahvenkoskea. Yhä selvemmin kuului vellovan veden kohina, ja jopa näkyi siltakin, jonka yli soturien piti ratsastaa. Kauniiden, metsäisten harjujen ympäröimänä lepäsivät Kyminlaakson hymyilevät rannat, joita koivut ja lepät varjostivat. Edempänä pohjoisessa pauhasi koski jyrkkien kallioseinien välissä ja pirskoitti vaahtonsa helmiä tuuheisiin kunnaisiin. Mutta täällä alempana aallot valuivat ylevällä tyyneydellä. Ne olivat voimakkaasti raivanneet itsellensä tien ja etenivät hiljaisen vakavina, siinä turvallisessa tiedossa, etteivät mitkään esteet enään voi sulkea niiden syvää uomaa.