Väriskää te vihannat harjut, kääntäkää pois katseenne, te humisevat hongat, verhotkaa paitanne te kukoistavat pensaat ja ruohot, epätoivo saapuu. Mutta se ehkä ei häiritse rauhaanne, sillä se on syvä ja äänetön kuin kuolema. Eipä kukaan muu kuin Kaikkivaltias näe kuinka soturin sydän vuotaa verta, kun hän luopuu isänmaastaan ja ajattelee kansan kurjuutta.
Pitkin joen rantoja ja sillankin luona vallitsi tavallisina aikoina erämaan hiljaisuus, vaan ei tänä päivänä. Joukko ympäristön rahvasta oli kokoontunut tänne. Mitä se tahtoi? Äänetön, uhkaava levottomuus kuvastui sekä miehissä että naisissa, kun he seisoivat siinä kirveet ja seipäät käsissä, mutta askelta astumatta, sanaa sanomatta. Ryhmän edessä joen itäisellä rannalla näkyi Leena jäykkänä ja suorana tähystäen metsää kohden, josta odotettiin sotajoukon tuloa. Tiedettiin että armeija oli peräytymässä. Nyt kuten ennenkin oli Suomi uhrattava Ruotsin eduille. Hämmästyksellä ja tuimalla vimmalla kuultiin näitä huhuja, mutta maan asukkailla ei ollut muuta neuvoa kuin pitää hyvänään mitä Venäjä tahtoi ottaa tai antaa.
Niiden joukossa, jotka edellisinä päivinä olivat neuvotelleet siitä, mitä nyt pitäisi tehdä, oli Leenakin ollut. Mutta kun enemmistö neuvotonna ja alakuloisena pohti toista ehdotusta toisen perässä, astui Leena esiin ja kehoitti kaikkia kunnon ihmisiä seuraamaan häntä Ahvenkoskelle, sillä Lewenhaupt väkineen aikoi siellä käydä joen yli. Siitä toki ei tule mitään, jos kaikki ajattelevat niin kuin Leena. Mikä estää repimästä siltaa ja pakottamasta armeijaa kääntymään vihollista vastaan!
Ehdotus oli hyvä ja nyt oltiin paikalla, mutta siltaan ei koskettu vielä. Ensin piti nähtämän oliko puheissa perää ja odotettiin siis. Tänäänhän heidän pitäisi tulla.
Uupumatta seisoi Leena tähystämässä ja kuuntelemassa kuten sotapäällikkö ainakin. Oli jo kauan näin seisottu, eikä ketään näkynyt. Mutta vihdoin kuului selvästi tuhansien miesten omituista ryhdikästä astuntaa. Kuunneltiin pinnistyneessä levottomuudessa. Ei kukaan tuossa odottavassa joukossa luiskahtanut. Silloin huudahti Leena ja useat hänen kanssaan: — He tulevat! Tuolla! ja samassa hän heilutti punakeltaista huiviansa merkiksi että nyt oli hetki tullut.
Äänetönnä mutta tarmokkaasti lähti väkijoukko siltaa kohden ryhtyäksensä työhön. Kun ensimmäiset soturirivit häämöittivät metsässä, astui Leena äkkiä pontevasti heitä vastaan huutaen: — Kääntykää, te miehet. Tästä ei mitkään kavaltajat pääse kulkemaan. Kääntykää!
Tuo kehoitus tuli sotureille aivan odottamatta, se teki vaikutuksensa ainoastaan etumaisiin riveihin, joihin sanat kuuluivat. Ennenkuin täysin tajuttiin tarkoitusta tunkivat taaemmat rivit esiin, eikä siis ollut jouduttu miettimään. Täytyihän tästä läväistä. Esteet pois!
Silloin kääntyi Leena omiensa puoleen huutaen: — Purkakaa silta! Tätä käskyä sentään ei tarvittu. Jo tekivät kirveet tehtävänsä, ja kun nyt käskykin oli saatu, kävivät kaikki yhtenä miehenä sillan kimppuun. Ei puhuttu sanaakaan, mutta kaikki tekivät parastansa. Kyllä Leena puhuu heidän puolestansa. Ja kääntyen ratsuväen puoleen hän huusikin taas:
— Ettekö häpeä jättää kotimaatanne turvattomaksi! Häpeä teille, jotka taistelematta saavutte Kymin rannoille. Näettekö! Tuossa haudassa sammaltuneen paaden alla lepää muinoin kaatuneita sankareita! Monen naisen kyyneleet ovat kostuttaneet tätä maata, kun he kalpeina ovat nähneet onnensa ijäksi tuhottuna, mutta sen ajan suruista oli kuitenkin lohdutustakin. Voitetut olivat kaatuneet kunnialla. Säteillen kimaltaa heidän muistonsa Kymin kallioiden välissä ja kotimaan tyttäret laulavat heidän sankaritöitänsä uuden aikakauden miehille! Mutta mitä teille jää? Tahdotteko tulla kirotuiksi?
Hurmaantuneena oli hän puhunut, mutta turhaan. Pysähtymättä soturijoukko yhä enemmän lähestyi rantaa. Silloin Leena poistui heidän tieltään ja riensi sillalle. Siellä hän kääntyi hautakummun puoleen ja huusi väristen: — Te nukkuneet sankarit! Kaikki uhrauksenne ovat rauenneet tyhjiksi! Katsokaa kuinka ne, jotka ovat teiltä perinnön saaneet, kavaltavat tätä maata! Nouskaa haudoistanne tuhoamaan heitä!