Mutta kuolleet eivät vastanneet, ja Leena kääntyi jatkamaan puhettaan joelle: — Pysähdy sinä Kymijoki! Kätke aaltosi syvyyteen, kun et voi kätkeä kotien surua ja Suomen miesten häpeää!
Äänettöminä ja synkkinä olivat soturijoukot ilmaantuneet metsästä, äänettöminä ja synkkinä ratsastivat ne kentällä, mutta likellä rantaa seisahtuivat ensimmäiset rivit ja sen jälkeen muutkin. Kaikki olivat nyt kuulleet ja ymmärtäneet Leenan sanat.
— Eteenpäin! komensi Sprengtport, joka istui hevosen selässä sotajoukon etupäässä: — Eteenpäin!
Komentoon vastasi kaiku vuorten rinteistä, mutta ainoakaan mies ei liikahtanut. Uhmaavina ja jylhän lujina seisoivat miehet rivissä sanaakaan lausumatta, mutta puserretut huulet ja synkät katseet selvästi ilmaisivat heidän ajatuksensa: — Emme kulje edemmäksi.
Pinnistynyt odotus; kuului ainoastaan kirveiden kalke sillalta. Käsipuut olivat jo kaadetut tahi horjuivat, nyt oli kannen vuoro tullut. Sprengtport, joka miehineen oli edennyt katseet luotuina raivoisaan naiseen, huomasi vasta liian myöhään mitä oli tekeillä. Kun asema hänelle selveni laukkasi hän rannalle ja sitten sillalle.
— Pois tieltä! huusi hän tuimasti. Pois täältä!
— Ei lähdetä, kuului vastaus. Ei päästetä kavaltajia sillan yli. Ennen kuolemme.
Leena heittäytyi hänen hevosensa eteen polvilleen ja rukoili kohotetut kädet ristissä: — Jesuksen nimessä, puolustakaa maata!
— Pois sillalta! kirkasi Sprengtport hurjistuneena.
Samassa kuului kumea ryske, osa sillan kantta heitettiin jokeen. Leena ponnahti ylös ja sieppasi tuimassa epätoivossa kirveen ollaksensa hänkin mukana. Sprengtport tempasi sen hänen kädestään ja viskasi sen jokeen. Sitten tarttui hän pistooliinsa ja laukasi ilmaan.