— Lapset! huudahti hän, miksi tätä meille teette?! Eikö meidän muutoinkin ole kyllin raskasta. Kuulkaa minua.
Työ keskeytyi, tahdottiin kuulla mitä sanottiin, ja Sprengtport jatkoi: — Armeija on saanut käskyn peräytyä, ja meidän täytyy totella käskyä, mutta jos voisimme itkeä verta, niin sen tekisimme teidän kanssanne! Pois alta, muutoin runtelemme teidät hevostemme jalkoihin. Älkäät joutuko epätoivoon! Jumala elää, ja vielä kerran valkenee päivä, joka vie teidän jälkeläisenne takaisin niihin seutuihin, jotka nyt heitämme taistelematta. Kun yö on synkimmällään, silloin Herra virittää aurinkonsa uutta päivää varten. Perästäpäin Ruotsi viisastuu. Minä käsken teitä kuninkaan nimessä, väistykää!
Mutta rahvas ei väistynyt, ja Sprengtport kääntyi sotajoukon puoleen: —
Eteenpäin pojat! Älkää uudistako Lappeenrantaa!
Lappeenranta, se koski rakuunain sisimpään. Kamala sana se oli, mutta sittenkään ei kukaan liikahtanut. Sotamiehet ja maanmiehet silmäilivät epäröivinä toisiansa. Miten onkaan?
Silloin kuului taas Leenan ääni: — Väistykää, ne eivät voi muuta. — Hänen äänensä värisi, mutta kansa totteli häntä. Väki vetäytyi syrjään ja katseli kyynelsilmin ratsuväen kulkua, mutta kun kaikki oli ohitse, kokosi Löfvingin vaimo heidät vielä kerran ja sanoi: — Kun ihmiset vaikenevat pitää kivien puhua.
Hänen kehoituksestaan pystytettiin suurista kivistä kumpu ikuiseksi muistoksi siitä, että tällä rannalla olivat Ruotsin johtavat miehet jo toisen kerran yhdessä vuodessa kavaltaen heittäneet Suomen Venäjälle.
* * * * *
Siten alotettu peräytyminen jatkui pysähtymättä. Porvoossa saatiin tietää, että valtiopäivät olivat kutsutut kokoon, ja sen johdosta pitivät useimmat ylhäiset upseerit oikeutenaan poistua armeijasta ottaaksensa Tukholmassa osaa väittelyjen meluun. Johto oli sentähden vihdoin jätettävä majureille ja kapteeneille. Niiden kesken, jotka jäivät paikalleen, vallitsi eripuraisuus, josta sekasorto vielä lisääntyi. Suomalaisten katkeruus kasvoi päivä päivältä, sotamiehet karkasivat joukottain, ja kulkupuheet, että Suomi oli jätetty tuhottavaksi, nostivat kaikkialla vihaa ja kauhua. Armeijan lähestyessä pakeni väestö ikäänkuin vihollisen edestä, ja venäläiset etenivät ruotsalaisten kintereillä. Lewenhaupt toivoi kuitenkin vielä pääsevänsä Turkuun, mutta Elokuun 11 p:nä ilmoitettiin hänelle Helsingin edustalla, että venäläiset olivat senkin tien miehittäneet. Hän oli siis saarroksissa.
Näin ollen kehoitti Lascy lähetystön kautta suomalaisia sotureita luopumaan Ruotsin lipusta ja vannomaan uskollisuutta keisarinnalle, joka tarjosi heille turvaa ja armoa. Tästä kehoituksesta kuitenkaan ei ollut mitään seurauksia.
Lewenhaupt oli asettunut Helsinkiin, ja siellä aikoi hän vahvistaa asemaansa ja koettaa onneansa taistelussa. Itse tahtoi hän määrätä taistelupaikan, joko Domarbyn kentällä tahi Helsingin malmilla. Kummankin läheisyydessä liikkuivat Venäjän sotajoukot, joutuen kahakoihin jonkun pienemmän ruotsalaisen osaston kanssa tahi umpimähkään lähettäen luotejansa niitä vastaan, jotka olivat tahi luultiin olevan läheisyydessä.