Tässä luotituiskussa nähtiin usein komea ratsastaja yksin autiolla kentällä. Hän oli puettu valkoiseen viittaan ja suuntasi aina hevosensa sinne, missä vaara tuntui suurimmalta, ikäänkuin osoittaaksensa noille lentäville kuolemanlähettiläille maalin ja kutsuaksensa niitä luoksensa. Tämä yksinäinen mies oli kreivi Lewenhaupt.
Kerran semmoisen päivän jälkeen hän palasi illalla auringon laskiessa Helsinkiin, josta häntä vastaan täyttä laukkaa läheni Segebaden. Ikivanhojen koivujen suojassa hyljätyn mökin vieressä oli nuori ajutantti tarkoin seurannut herraansa, rohkenematta ratsastaa hänen luoksensa tahi häiritä häntä, mutta kun kreivi nyt hyvää vauhtia ajoi kotia päin, ei Segebaden enään epäröinnyt. Hänen hevosensa oli satuloittu, ja tuossa hetkessä kiiti hän ulos kentälle ja Lewenhauptin läheisyyteen, tervehtien häntä. Mutta olematta ajutanttia huomaavinaan jatkoi Lewenhaupt matkaansa torppaan. Täällä hän pysähtyi ja silmäili ympärillensä ikäänkuin varmana siitä, että hän mökissä ja sen ulkopuolella tapaa muita. Ei kuitenkaan näkynyt ketään muuta kuin Segebaden, jolle Lewenhaupt tiuskasi: — Oletko unohtanut käskyni vai etkö aijo totella?!
Segebaden loi rukoilevan katseen kreiviin, ja joku selitys tuntui pyrkivän hänen huulillensa, mutta Lewenhaupt keskeytti hänet: — Tiedät että inhoan vartijoita ja vakoojia.
— En kuulu kumpiinkaan, soperti Segebaden. Olen palveleva ystävä, joka ei pyydä parempaa kuin saada nöyränä aseenkantajana seurata teitä kuolemaan.
Lewenhaupt painoi vaieten päänsä alas ja Segebaden jatkoi: — Kreivi Lewenhauptin ystäviä ei ole enään niin monta, että ne poistavat ilman hänen ympäriltänsä. Jos he kaikki tunkeutuisivatkin ympärillenne, olisi siinä sittenkin riittävästi tilaa.
— Ja, lisäsi kreivi vienommin, jos karkoittaisin ne kaikki, niin jäisi tähän sittenkin yksi ainoa tyhjä sija, se jossa sinä seisot. Tiedän varsin hyvin, että niistä epälukuisista, jotka ovat minulle vannoneet ystävyyttä ja uskollisuutta, sinä olet ainoa valassasi pysynyt. Mutta miksi juuri sinä olet se, joka oljenkorren tavoin uit ympärilläni kun kaikki muut pakenevat, sitä en tiedä.
Hän astui maahan, heitti ohjakset satulaan ja jätti hevosen omiin hoteisiinsa.
Kreivin sanat olivat siksi koskeneet Segebadeniin, että hän, unohtaen kaiken ympärillänsä sykkivin sydämmin puhkesi puhumaan:
— Nuo muut ovat kaikki unohtaneet teidän suuruutenne yletäksensä itse. Mutta minä näen teidät, kreivi Lewenhaupt, vielä samana kuin Tukholman saleissa. Nerossa voititte vanhat ja nuoret, ja teidän pyrintönne olivat verrattomia. Valtiomarskina ja jo kauan sitä ennen olitte, niin kuin ainoastaan harva, oikea ruotsalainen miehuudessa ja kunniassa ettekä, niinkuin moni muu, kädestä käteen kulkeva kalu niiden ylennettäväksi ja palkittavaksi joilla enimmin valtaa oli.
Kalpeana ja liikahtamatta oli kreivi kuunnellut nuorukaisen sanoja mutta näytti kuin ei se lämmin myötätuntoisuus, jolla ne lausuttiin olisi ollenkaan koskenut häneen, sillä jo ennestään synkkiä kasvoja pimensi yhä syvempi raskasmielisyys ja kauniit huulet värähtelivät, kun hän vitkalleen vastasi: