Lewenhaupt teki vaieten torjuvan liikkeen, ja Segebaden jatkoi taas: —
Miksi nyt enää epäröitte? Nostakaa lippu! Johtakaa, järjestäkää!
Näyttäkää kuka olette!
— En voi!
— Oi, miksi annatte epätoivolle sijaa, miksi epäilette itseänne ja kaikkia ympärillänne. Te varmaan kykenette, ja teidän täytyy uskaltaa sitä mihin kykenette, ja mihin velvollisuus teitä vaatii.
— On liian myöhä. Minua ei ole enään.
Näin sanoen veti kreivi taskustaan kaksi kirjettä, näytti ne pikaisesti ja jatkoi käsi toisen kirjeen päällä:
— Tämä on Lascylta. Hän ilmoittaa, että Savonlinna on antautunut, ja tarjoo meille aseheittoa samoilla ehdoilla, joista on ollut puhetta, mutta minä —
— Oi, olkoon ainoana ehtonamme taistelu. Älkäämme antautuko! Sehän häpäisee lippuamme.
— Samaa mieltä ovat Didron ja Bousquet. Muut tahtovat aselepoa ei taistelua vaan neuvotteluja varten.
— Sen tiedän. Ne sanovat, että armeija on liian heikko, ja että meidän keskinäinen eripuraisuutemme on siihen määrään turmellut sen henkeä, että taistelu voiton toivossa nyt on suoraa hulluutta. Mutta älkää tätä uskoko! Rukoilen teitä. Ajatelkaa mikä häpeä meitä kotona odottaa, jos loppu kaikesta on antautuminen.
Lewenhaupt ei vastannut, mutta veti hiljakseen kuorestaan toisen
kirjeen, levitti sen ja viittasi allekirjoitukseen ja sinettiin: —
Tässä näet kuninkaan käskyn, joka kutsuu Buddenbrockin ja minut
Tukholmaan. Minulla ei täällä ole enään mitään valtaa.