Hänen matalasta ovestansa oikealle oli olkivuode, joka oli kyhätty pukeille pannuista laudoista, ja vasemmalla seinällä seisoi penkki, siinä koko sisustus. Tänne ei saapunut yhtään muuta ihmistä kuin vartija, jonka huostaan vanki oli uskottu, ja paitsi hänen raskaita askeleitaan ei kuulunut tänne muuta ääntä kuin kaijakan ja naakkojen huudot tahi Vanajaveden aaltojen loiske, kun myrsky niitä ajoi kallioita vastaan, joiden päälle linna oli rakennettu. Huoneen kolkkoutta lisäsi vielä se hämärä valo, joka niukasti tunki paksuun muuriin tehdyn, rautaristikolla varustetun aukon läpi. Auringon noustessa pilkisti kuitenkin joku säde vastaiseen seinään, ja yöllä kulki tuikkiva tähti hitaasti ohi. Nämä valonvilahdukset eivät kestäneet kauan, mutta Löfving niistä sai aina hiljaista lohdutusta ja virkistystä. Niitä hänen sydämmensä kaipasi, kun hän päivällä istuen penkillään koki pysyttää rohkeuttansa, ja niihin katseli hän öisin kovalta vuoteeltaan rukoillessaan apua.

Vapauden ja toiminnan halu oli hänessä herättänyt monta pakoyritystä, mutta tämä linna ei hevin päästänyt kynsistään niitä, joiden piti pysyä sen muurien sisällä. Niin rohkean ja yritteliään miehen kuin Löfving oli, olisi ehkä onnistunut pujahtaa pois, mutta mitä arvoa olisi vapaudella hänelle ollut semmoisessa tilassa. Hänen toimintansa armeijassa oli lopussa, ja Suomeen hän ei voinut jäädä, eikä hän enään jaksanut maleksia pakolaisena maailmalla. Ei, parempi on odottaa laillista tutkimusta. Tuomarin edessä hän kyllä suoriutuu, ja hänen kaltaisensa miehet olivat tähän aikaan siksi merkille pantuja, ettei häntä unohdeta. Näillä toiveilla koetti hän viihdyttää itseänsä, mutta päivä vieri toisensa perästä turhassa odotuksessa, ja suvi läheni loppuansa, mutta ei vaan mitään kuulunut. Vihdoin pääsi kuitenkin tieto armeijan peräytymisestä ja Haminan hävityksestä Löfvinginkin korviin; edellisen päivän illalla oli hän lisäksi kuullut, että Savonlinna oli antautunut, ja että tämä uutinen oli siksi koskenut Hämeenlinnan sotamiehiin, että he pitivät kaikki menetettynä. Upseerien sanottiin olevan vallan epätoivossa miehistön tähden, joka näkyi menettäneen sekä malttinsa että rohkeutensa. Löfving toivoi, että näissä oloissa upseerit vapauttaisivat urhoollisen kumppanin vankeudesta, ja antaisivat hänelle takaisin miekkansa. Hän, Löfving, kykenisi kyllä saamaan rohkeutta miehiin ja heidän luottamuksensa palautetuksi. Nuoruudestaan saakka hän oli epätoivoisimmissa oloissa pysynyt lujana ja kestänyt tähän saakka. Kyllä hän näyttää että täälläkin vielä osataan taistella.

Ajatellessaan mitä hän itse kykeni tekemään ja mitä täällä olisi tehtävänä, innostui siihen määrään Löfvingin mieli, että hän heti sai valmiiksi sotamiehille pidettävän puheen. Semmoisia sanoja kuultuansa koko miehistö kyllä seuraisi häntä, eikä heidän taistelunsa jäisi lapsenleikiksi. Rohkeutensa ja hyvän tahtonsa elähyttämänä luuli kapteeni vihdoin itsensä vallan välttämättömäksi, niin että hän joka hetki odotti näkevänsä koppinsa oven aukeavan, ja jonkun astuvan sisään pyytämään häntä toimeen. Niin kuitenkaan ei käynyt, ja kuta useampia tunteja turhassa odotuksessa kului, sitä enemmän kiihtyi kapteenin kärtyisyys. Mitä ajateltiinkaan, kun hänet jätettiin koppiinsa eikä pyydetty hänen apuansa! Ihmekö se, että kaikki meni hullusti, eihän ollut enään kenessäkään järkeä.

Jatkuva jännitys ja sielunkamppaus masensivat vihdoin hänen henkisiä voimiansa, ja hän rupesi tuntemaan kovaa nälkää. Ollen liian levoton pysyäksensä paikallaan, astui hän lakkaamatta edes takaisin mikäli ahdas tila myönsi ja tuon tuostakin yritti hän syvässä akkunareijässä katsella tai kuulla jotakin siitä kaikesta, mitä tapahtui maailmalla. Aika kävi sietämättömän pitkäksi. Miksi vartija nyt viipyi kauemmin kuin koskaan? Päivää oli jo kulunut paljon, vaan einettä ei kuitenkaan tuotu, eikä edellisenä iltanakaan hänelle annettu ruokaa. Vähätpä siitä, ellei hän olisi toivonut sen ohessa saavansa jotakin tietoa oloista. Kiihtynyt mielentila oli tukehuttanut kaikki ruumiilliset tarpeet, mutta sen mukaan kuin hänen kauniit tuulentupansa hajosivat, astuivat aineelliset tarpeet voimaansa, ja nyt täytyi saada ruokaa.

Unettoman yön, nälän ja levottomuuden uuvuttamana heittäytyi Löfving vihdoin vuoteelle. Pakollisen toimettomuuden tunne riisti häneltä hänen koko elämänhalunsa ja rohkeutensa. Ei hän voinut millään estää asioita menemästä menoansa, toinen lohduton ajatus seurasi toista, mutta sittenkään epätoivo ei sopinut Löfvingin luonteelle. Entä jos heittäisi sikseen kaikki huolet ja yrittäisi nukkua. Silmät suljettuina odotti hän unhoa ja lepoa, onnellisena kun tunsi ainakin jonkinlaista turtumusta. Mutta äkkiä tunki hänen korviinsa riemuinen soitto, joka esti unta ajattelemastakaan. Nuo oudot säveleet olivat alkaneet heikkoina ja kaukaa, mutta vähitellen ne kuuluivat lähemmältä, ja nyt Löfving huomasi äkkiä, että säveleet olivatkin tsaari Pietarin voittomarssi, joka kaikui kaupungissa, ehkäpä jo linnan pihallakin.

Tämä varmuus teki lopun kapteenin mielenmaltista. Nyt hänen täytyy olla muassa. Jäntevänä kuin jousi ponnahti hän ylös, tempasi laudan vuoteesta ja alkoi sillä työntää oveen ja lujasti huutaa, kunnes ääni kävi käheäksi ja lauta pirstaantui, mutta sittenkään hän ei saanut muuta vastausta kuin onton kaiun. Oliko hänet unohdettu? Kaiketikin. Tsaari Pietarin marssi todisti, että ruotsalaiset täälläkin olivat heittäneet linnan, ja nyt tietysti kaikki vanha heitetään tiehensä ja tila annetaan voittajalle. Oli kai jo vanha vanginvartijakin kadonnut, eikä kukaan enään huoli kurjasta vangista, jonka oloa eivät aavistakaan. Löytyihän kyllä linnan avainten seassa tämänkin kopin avain, mutta ennenkuin muukalaiset joutuvat tarkastamaan tätä syrjäistä sopukkaa, saattaa kyllä sen asukas nääntyä nälkään.

Ei muuta neuvoa; kapteeni päätti paeta, maksoi mitä maksoi. Ehkä tuon ahtaan reijän kautta? Jos sen kautta mahtuu, sopii rikkirevityistä vaatteista punoa nuora ja laskeutua sen avulla alas. Mutta entä tuo luja ristikko, venäläinen vahti ja Vanajan aallot? Ei ollut paljonkaan toivoa. Mutta kapteenin näitä miettiessä kuului vihdoin yhä läheneviä askeleita, avain kirskui lukossa, ja vartija astui sisään Hänen jälissään tuli Tasma hiljaa, ikäänkuin karttaaksensa häiritsemistä. Epäröivänä jäi hän ensin seisomaan ovelle, kyykistyi sitten, ja istahti kynnykselle. Mutta kapteeni tällä hetkellä ei välittänyt muusta kuin vartijasta. Kun hän nyt oli varma siitä, ettei häntä toki elävänä haudata, palasi uskallus häneen, ja uhkaavana asettui hän käskijänryhtiin sen miehen eteen, jonka vallassa hän oli.

— Niinkö te kohtelette kuninkaallisen majesteetin palvelijoita ja vankeja, huusi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä. En aijo täällä koko ikääni istua, ja silloin käy teille tämä aamu kalliiksi.

— Täällä saattaa kyllä paljonkin käydä meille kalliiksi, mutisi vartija. Tietysti huudatte sentähden, että teidän on nälkä, mutta kosk'en ennenkään ole kiusannut teitä nälällä, en olisi nytkään, ellei —

Löfvingin jäseniä puistatti. Kauan pidätetyt tunteet vaativat monenkertaisella voimalla saataviansa, ja tulvasivat esiin valloilleen päässeen luonnonvoiman lailla. Vartija katseli häntä hämmästyneenä.