— Elkää toki vaan kuolko, kapteeni! sanoi hän.
— Itse kuolkaa! ärjäsi Löfving. Minä tahdon tietää mitä kuuluu! Kuinka käy?
— Ei käy ollenkaan. Kaikki on lopussa. — Hän istahti penkille ikäänkuin eivät hänen jalkansa enään olisi kannattaneet häntä.
— Lopussa? toisti Löfving. Mikä on lopussa?
— Me ja koko maa. Katsokoon nyt Ruotsi miten tästä selviää. Meistä sillä ei ole apua. — Ukko, murtuneena ja kädet ristissä, vaappui edestakaisin eikä voinut enempää sanoa.
Löfving tuijotti hengittämättä kamalaan sanansaattajaan ja pyysi vihdoin melkein nöyrästi: — Sanokaa toki jotakin. Enhän tiedä mitään.
Vanhus oikasi itsensä kertoaksensa mitä tiesi ja alkoi hitaasti ja kolkosti: — Venäläiset sotajoukot saapuivat tänne viime yönä, eikä vastustusta voitu ajatellakaan. Herrat lähettivät siis viholliselle tiedon, että linna antautuu vapaaehtoisesti.
Vartija katsoi kysyen kapteeniin. Hän ikäänkuin odotti, että kapteeni taas kuohahtaisi, mutta tämä seisoi ääneti ja liikahtamatta. Niinhän pitikin käydä kuin käynyt on, sitä hän oli jo aikoja sitten itsekseen aavistanut, mutta tämä viimeinen ratkaisu tuntui sittenkin salaman iskulta, siksi äkilliseltä ja ankaralta, etteivät mitkään sanat voineet sitä lieventää.
— Ei saa syyttää päälliköitä, jatkoi vanhus. Mitä he voivat ilman miehiä. Niitä oli jälellä vaan kuusikymmentä. Muut olivat karanneet.
Kapteeni rupesi vähitellen tointumaan ja asettui vuoteen laidalle: — Korkeat herrat ovat kai nyt hyvillään, kun kaikki on käynyt heidän mielensä mukaan, nauroi hän ivallisesti ja katkerasti.