— No niin, ei ole kaikki puhdasta, myönsi vartija, surullisesti nyykäyttäen päätänsä.
Kumpikin vaikeni ja jäi tuijottamaan jäykkänä lattiaan ikäänkuin olisivat siinä nähneet jotakin erittäin huomattavaa. Hetkisen perästä kysyi Löfving näennäisesti tyynenä: — Meikäläiset ovat kai kaikki vankeina?
— Ei, ei ainakaan vielä. Sanotaan että heille on suotu vapaa lähtö, kun vaan vannovat uskollisuuden valan Venäjälle. Sitäpaitsi ovat aseet luovutettavat, ja sen he tekivät paikalla. Tunnin perästä vaaditaan meitä valalle, mutta ennenkun lähden sinne, tahdoin vielä palvella teitä viimeisen kerran, miten voin.
— Päästäkää minut ulos, pyysi Löfving kuumeentapaisella kiiruulla.
Tänne en jää enään.
Vartija mietti hetkisen, sitten hän nousi hitaasti ja juhlallisesti: — Se ei saata olla syntiä jos vapautan teidät. Ruotsia en saa enään palvella, enkä ole vielä mitään venäläisille luvannut, mutta teitä, joka olette kärsinyt molempien puolelta, teitä, joka olette saanut potkun palkaksenne, teitä tahdon auttaa matkaan. Suotte kai anteeksi, että tänään unohdin suuruksen ja eilen illallisen. Olen ollut siksi hölmistyneenä, etten ole joutunut siunaamaankaan.
— Kenen luulette nyt syömään joutavan, mutisi Löfving. Paras oli, että jätitte ruoan, se olisi vaan vienyt meiltä aikaa.
— Ties Jumala, olisinko ollenkaan muistanut teitä, ennenkun olisi ollut liian myöhäistä, ellei tuo tuossa (hän viittasi Tasmaan) olisi tullut vastaani. Hän tiesi, että teidät oli viety tänne ja pyysi saada tavata teitä.
Nyt vasta Löfving katsahti tuohon naiseen, joka huomaamattomana oli kuullut kaikki. Vanha, kalpea, tuntematon oli tämä nainen. Puvusta päättäen oli hän tullut kaukaa. Välinpitämättömänä kääntyi kapteeni pois vieraasta. Leena hän ei ollut, eikä Löfving joutanut muista huolimaan. Parasta on että hän lähtee. — Ja kiitos nyt teille, sanoi kapteeni, liikutettuna tarjoten kättä vanhukselle ja katsellen ympärilleen epävarmana mihin nyt ruveta.
— Tahtoisitte kai nyt mieluimmin paeta? kysyi vartija. Helposti se ei käy mutta ehkä sentään.
Löfving ei vastannut. Hän seisoi miettivänä, ymmärtämättä mitä tehdä saavutetulla vapaudellaan ja voimatta siitä iloita, niinkuin oli ennakolta luullut. Epäröivänä lausui hän vihdoin: — Joko nyt pakenen tahi jään, semmoinen on laita nyt, että tulin tänne miehenä ja lähden koirana. Toista olisi ollut, jos olisin päässyt linnaa puolustamaan.