— Myöhäistä on lähteä myllyyn kun akanat ovat syödyt, huokasi vartija. Minun täytyy rientää täältä. Kun olette puhutellut tuota naista, on teidän parasta tulla alas meidän luoksemme.
Nainen? No, hänet oli kapteeni unohtanut, ja nyt hän olisi mieluimmin tahtonut päästä hänestä, mutta vartija huomautti, ettei pitäisi jättää kuulematta sitä, joka semmoisena hädän hetkenä oli tullut häntä vankeudessaan tapaamaan; eihän se voi mikään vihollinen olla. — Mutta pitäkää kiirettä! Muistakaa että olette puettu univormuun! — Näin sanoen lähti hän huoneesta.
Löfving kääntyi naisen puoleen ja katseli häntä tutkivasti silmiin.
Tasma nousi ja katseli niinikään häntä.
— Tunnetteko minua? kysyi Tasma, ja hänen surullisiin kasvoihinsa ilmaantui yhä selvemmin lempeä, eloisa valo. — Kyllä te vielä muistatte minua, Annikkaa, Anteron Annaa!
Katse tuijottavana astui Löfving askeleen seinää kohden ja jäi siihen nojautuneena seisomaan kädet selän takana. Kun Tasma ei enempää puhunut, kysyi hän: — Mitä tahdotte?
— Kun kuulin teidän suuren surunne, ja että teidät oli suljettu linnaan, halusin nähdä teitä vielä kerran.
— Onko mieleenne, että löydätte minut täältä? Ehkä luulette, että
Jumala on minua vielä liian vähän koetellut?
— Paljon on muuttunut siitä ajasta, jolloin viimeksi tapasimme toisiamme. Mitä ennen ajattelin, sitä en ajattele enään.
Sisällisen liikutuksen piirre ilmaantui Löfvingin kasvoihin: — Oletteko lakannut vihaamasta minua?
— En vihaa enään ketään. Ainoa toivoni on saada tilini elämän kanssa suoritetuksi.