Löfvingin sydän rupesi heltymään: — Se ei käyne teille vaikeaksi, sanoi hän surullisesti hymyillen. Teidän on vaan annettava anteeksi niille, jotka ovat teille pahaa tehneet.
Tasma loi ylös kostean, kimaltelevan katseensa ja silmäili kapteenia hiljaisella myötätuntoisuudella: — Tuntuu niin oudolta tavata teitä taas, Löfving. Kahteenkymmeneen vuoteen emme ole nähneet toisiamme, mutta nyt on kaikki edessäni niinkuin jos emme koskaan olisi eronneet.
— Uskokaa tai elkää, Anni, mutta sitten kuin jouduin tänne vankilaan, olen ikäänkuin odottanut teitä. Yksinäisyys on herättänyt niin monta ajatusta, ja mitä syvemmälle elämä vaipuu, sitä enemmän vanhat muistot astuvat esille, aivan niinkuin kuu ja tähdet kun aurinko on laskenut.
— Ehkä tarvitset lepoa ja sovitusta niinkuin minäkin.
— Niin, lepoa ja sovitusta! Anna minulle anteeksi, Anni! Olen tarvinnut tämän kolmekymmenvuotisen taistelun käsittääkseni että olit oikeassa.
— Kunpa vaan et olisi sinä ollut oikeassa. Elämä Volgan rannoilla opetti minulle paljon, josta en tiennyt ennen. Semmoisesta tahdoit meitä pelastaa.
— Mutta sinnepäin sittenkin mennään.
— Kyllä. Sinnepäin varmaankin, mutta sekin tie saattaa tulla paremmaksi kuin mitä ihmiset uskovat, kun vaan kansa menettelee niin, että Herra tahtoo sitä varjella.
Löfving ei vastannut. Hänen ajatuksensa kääntyivät takaisin menneisiin aikoihin: — Silloin, sanoi hän, en ymmärtänyt sitä, mitä minun olisi pitänyt ymmärtää. Sittemmin olen koettanut sovittaa mitä olen voinut, mutta siitäkään ei ole tullut mitään, ja nyt se on liian myöhäistä.
— Elämää eletään vaan yksi kerta.