Lempeäkasvoinen mies nousi hitaammin pystyyn ja meni suoraa päätä
Niilon luo, joka vielä tanssi.
— Pysähdyppäs vähäisen, virkkoi mies.
Niilo ei kuullut. Silloin tarttui mies hänen käsivarteensa, Niilo tempautui irti ja katsoi häneen.
— Minä en tunne sinua, sanoi hän hymyillen.
— Et, mutta nyt opit tuntemaan, sanoi lempeäkasvoinen mies, ja hänen nyrkkinsä sattui suoraan Niilon toisen silmän yläpuolelle.
Niilo, joka ei sellaista odottanut, kaatui raskaasti terävää muurinkorvaa vastaan, yritti paikalla pystyyn, mutta ei voinut nousta; hänen selkänsä oli taittunut.
Kampenissa oli tapahtunut muutos. Isoäiti oli viime aikoina sairastellut ja heti kun sairasteleminen alkoi, oli hänelle tullut entistä kovempi kiire koota rahaa talon lopulliseen lunastamiseen.
— Niin on sitte sinulla ja pojalla missä olette. Ja jos sinä päästät jonkun sitä teiltä hävittämään, niin minä käännyn haudassani.
Syksymmällä hän olikin saanut kammertaa entiseen päätaloon viemään velan viimeistä jäännöstä ja iloissaan hän oli, kun sitte istui penkillä ja sai sanoa:
— Nyt se on tehty.