Mutta samassa hän saikin kuolintautinsa; hän pyrki paikalla vuoteeseen eikä enään noussut. Tytär hautasi hänet kirkkotarhaan, missä vaan sattui tilaa olemaan ja kauniin ristin hän sai, siihen oli kirjoitettu hänen nimensä ja ikänsä sekä virren värssy. Kaksi viikkoa hautajaisten jälkeen oli hänen mustasta pyhälenningistään jo tehty pojalle vaatteet ja niissä ollessaan kävi poika niin totiseksi kuin jos isoäiti olisi tullut kummittelemaan. Ihan itsestään meni poika suuripränttisen hakakirjan luo, josta isoäiti joka sunnuntai oli lukenut ja laulanut; hän avasi kirjan ja kirjan sisässä olivat isoäidin silmälasit. Niihin ei poika koskaan hänen eläessään ollut saanut kajota; peloissaan hän nyt niihin kajosi, pani ne nenälleen ja katseli kirjaan niiden läpi. Kaikki sumeni. Kummallista! ajatteli poika. Niistä isoäiti luki Jumalan sanaa. Hän nosti ne korkealle tulta vastaan, nähdäkseen mikä oli vikana — ja samassa olivat silmälasit permannolla!
Poika pelästyi suuresti ja kun ovi samassa avautui, tuntui hänestä siltä kuin isoäiti olisi astunut huoneeseen; mutta se olikin äiti ja hänen perässään kuusi miestä; suurella melulla ja kolinalla kantoivat ne välissään paareja, jotka laskivat keskelle lattiaa. Ovi jäi pitkäksi aikaa auki heidän perässään, niin että huoneessa tuli ihan kylmä.
Paareilla lepäsi tummatukkainen, kalpea mies, äiti asteli itkien huoneessa.
— Pankaa hänet varovaisesti vuoteeseen, pyysi hän ja auttoi itsekin.
Mutta miesten nostellessa ja muutellessa kuului heidän jalkojensa alta ritinää.
— Isoäidin silmälasit ne vaan ratisevat, ajatteli poika; mutta hän ei sitä sanonut.
KOLMAS LUKU.
Tämä tapahtui, kuten edellä on sanottu, syksyllä. Viikkoa myöhemmin kuin Niilo räätäli oli kannettu Margit Kampenin kotiin, tuli amerikkalaisilta sana, että hän olisi valmiina. Hän vääntelihe paraikaa kovissa tuskissa, ja huusi hampaitaan kiristellen:
— Menkööt helvettiin!
Margit jäi sanattomana seisomaan. Niilo huomasi sen ja toisti hetkisen perästä hitaasti ja väsyneenä: