— Menkööt matkaansa!
Talvemmalla parani hän senverran, että saattoi nousta istumaan, vaikka terveys olikin murtunut elämän ajaksi. Kun hän ensi kerran oli istumassa oikein vaatteissaan, otti hän viulunsa ja viritti sen, mutta joutui niin mielenliikutuksen valtaan, että hänen täytyi mennä takaisin sänkyyn. Hän oli hyvin harvasanainen, mutta hyväntahtoinen hoitaa ja myöhemmin opetti hän poikaa lukemaan ja rupesi tekemään kotitöitä. Kylään ei hän lähtenyt eikä hän puhunut niiden kanssa, jotka tulivat häntä tervehtimään. Alussa toi Margit hänelle uutisia kylästä; sen perästä kävi hän aina synkäksi; silloin lakkasi Margit tuomasta.
Kevätpuoleen istui hän ja Margit kerran tavallista kauvemmin puhelemassa ehtoollisen jälkeen. Poika ajettiin nukkumaan. Vähän myöhemmin keväällä kuulutettiin heidät kirkossa ja sitte he kaikessa hiljaisuudessa menivät naimisiin.
Niilo teki maatyötä ja järjesteli kaikki tasaisesti ja ymmärtäväisesti. Margit sanoi pojalle:
— Hänestä on sekä iloa että hyötyä. Ole nyt kiltti ja tottelevainen, että olet hänelle mieleen.
Margit oli surustaan huolimatta säilynyt hyvin; hän oli punakka kasvoiltaan ja hänen suuret silmänsä näyttivät vielä suuremmilta sen kautta että niiden ympärillä lepäsi kehä. Hänen huulensa olivat mehevät, kasvot pyöreähköt ja hän näytti terveeltä ja reippaalta, vaikkei hänellä ollutkaan paljon voimia. Hän oli näihin aikoihin kauniimpi kuin koskaan ja hän lauloi lakkaamatta, kuten hänen tapansa oli työtä tehdessä.
Kerran sunnuntai-iltapäivänä läksivät isä ja poika katsomaan miltä vainiot sinä vuonna näyttivät. Arne juoksenteli isän ympärillä ja ampui kaaripyssyllään, jonka isä itse oli hänelle tehnyt. He menivät suoraan ylös tietä, joka johti kirkolta ja pappilasta niinsanotulle lakeusseudulle. Niilo istuutui kivelle tiepuoleen ja vaipui ajatuksiin, poika juoksi tielle päin ja haki nuolta; he olivat menossa kirkkoa päin.
— Ei liian kauvas, sanoi isä.
Äkkiä pysähtyi poika keskellä juoksuaan, ikäänkuin hän olisi kuullut jotakin.
— Isä, minä kuulen soittoa.