Isäkin kuunteli, saattoi kuulla viulunsoittoa, toisinaan voittivat huudot ja villi melu soiton; morsiussaatto palasi kirkolta.
— Tule tänne, poika! huusi isä ja Arne kuuli äänestä, että hänen piti juosta. Isä oli kiireesti noussut ja piiloutui suuren puun taakse. Poika perässä. — Ei tänne, vaan tuonne!
Poika pensaan taakse. Rattaiden jono kiersi jo koivumetsän, ne tulivat hurjaa karkua, hevoset valkeina vaahdosta, humalaiset huusivat ja hoilottivat; isä ja poika laskivat rattaat; niitä oli kaikkiaan neljätoista. Ensimäisissä istui kaksi pelimannia ja soitto helisi kirkkaassa ilmassa; poika seisoi takana ajaen hevosta. Perässä tuli kruunupää morsian, suorana, auringossa paistaen; hän hymyili ja toinen suupieli vetäytyi alaspäin; hänen rinnallaan istui lempeäkasvoinen mies sinisissä vaatteissa. Saatto seurasi, miehet istuivat naisten sylissä, takana pikku poikia; humalaiset miehet ajoivat, kuusi saman hevosen rattailla, viimeisillä rattailla tuli kyökkimestari, viina-ankkuri sylissä. Huutaen ja laulaen menivät he menojaan, suinpäin alas mäkeä; viulunsoitto, huuto ja rattaiden räminä jäi hetkiseksi tomupilveen, joku yksityinen huuto kajahti vielä ilmassa, sitte kuului vaan kumeaa melua, eikä vihdoin enään mitään. Niilo seisoi yhä liikkumattomana, hänen takanaan kohisi, poika ryömi esiin.
— Kuka se oli, isä?
Mutta poika säpsähti, sillä isä oli niin pahan näköinen. Arne viipyi vastausta odotellen, sitte hän viipyi sentähden ettei hän saanut vastausta. Vihdoin kävi hän kärsimättömäksi ja uskalsi taasen kysyä:
— Jokos me lähdetään?
Niilo katseli vielä ikäänkuin hääsaaton jälkiä, kokosi sitte tahtonsa ja läksi. Arne perässä. Hän pani nuolen jouseen, laukaisi ja läksi juoksemaan.
— Älä tallaa niittyä, sanoi Niilo lyhyesti.
Poika jätti nuolen sikseen ja palasi. Hetken perästä oli hän unohtanut asian ja isän jäädessä seisomaan, paneutui hän maahan ja rupesi heittämään kuperkeikkaa.
— Älä tallaa niittyä, sanon minä.