Isä tarttui hänen käsivarteensa ja nosti niin, että käsivarsi oli menemäisillään sijoiltaan. Sitte poika hiljaa asteli perässä.
Ovessa odotti Margit; hän tuli juuri navetasta, missä hän varmaan oli ollut kovassa työssä; sillä hänen hiuksensa olivat pörröiset, paita likaantunut ja vaatteet niinikään; mutta hymysuin seisoi hän ovessa.
— Pari lehmää oli päässyt irti ja mennyt pahantekoon; nyt ne taas ovat kiinni.
— Saisit sinä vähän siistitä itseäsi sunnuntaina, sanoi Niilo astellessaan hänen ohitsensa tupaan.
— Nyt sitä sopiikin ruveta siistiymään, kun työ on tehty, sanoi
Margit ja meni hänen perässään.
Hän ryhtyi paikalla puuhaan ja lauloi pukeutuessaan. Tällä kertaa lauloi Margit kauniisti, mutta usein oli hänen kurkkunsa hiukan käheä.
— Älä siinä mourua! sanoi Niilo, joka oli heittäytynyt sänkyyn pitkäkseen.
Margit vaikeni. Samassa tulla tuiskusi poika sisään:
— Täällä on suuri, musta koira, joka on niin pahan näköinen —!
— Suu kiinni, poika! sanoi Niilo sängystä ja potkaisi toisen jalkansa laidan yli, polkeaksensa sitä maahan. — Perkeleen rymyä se poika aina pitää, mutisi hän vielä ja veti jalan takaisin.