Silloin sattui seudulle kaksi amerikkalaista ja he kuulivat, että jossakin oli häät ja tahtoivat heti nähdä ne, tutustuakseen tapoihin. Niilo oli pelimannina häissä. Vieraat antoivat kukin taalarinsa pelirahaa ja pyysivät soittamaan hyppytanssin, mutta kukaan ei mennyt sitä tanssimaan, vaikka kuinka olisi pyydetty. Ruvettiin kehoittamaan Niiloa tanssimaan, "hän sen kuitenkin parhaiten tanssii". Hän kielsi, sitä innokkaammin pyydettiin, vihdoin viimein pyysivät kaikki yksimielisesti ja juuri sitä Niilo tahtoi. Hän antoi viulun toiselle, riisui takkinsa ja lakkinsa, astui piiriin ja hymyili. Entinen huomio seurasi häntä ja se antoi hänelle entisen voiman. Ihmiset tunkivat niin likelle kuin suinkin, takimmat nousivat pöydille ja penkeille, muutamat tytöt seisoivat muita ylinnä, ensimäisen niistä — hän oli korkeakasvuinen, tukka ruskeahtavan vaalea, silmät syvällä voimakkaan otsan alla, suu pitkähkö ja usein hymyssä, varsinkin toisesta pielestä — oli Birgit Böen. Niilo näki hänet katsahtaessaan kattoon. Soitto alkoi, huoneessa tuli hiiskumaton hiljaisuus ja Niilo läksi liikkeelle. Hän nakkautui ulomma, tanssi sivuttain viulun tahtiin, keinutteli ruumistaan, säväytti silloin tällöin jalat ristiin allensa, kimmahti siitä taasen pystyyn, otti ikäänkuin hyppäysasennon ja meni taasen sivuttain kuten äskenkin. Viulu oli kykenevissä käsissä, soitto tulistui tulistumistaan, Niilon pää painui taaksepäin ja äkkiä kolahti saappaankorko kattoon, jotta tomu tuiskusi heidän päälleen. Hänen ympärillään naurettiin ja huudettiin, tytöt tuskin saivat vedetyksi henkeään. Soitto sojahti heidän joukkoonsa, jouhet kiihoittuivat kiihoittumistaan. Hän ei vastustanutkaan, otti etukumaran asennon, juoksi pientä hyppyä soiton tahtiin, näytti yrittävän hypätä ylös, mutta narrasi vaan, loikkaili kuten äskenkin, eteenpäin ja juuri kun näytti siltä, ettei hän enään yritäkkään hypätä, jymähti saappaan korko kattoon, uudelleen ja uudelleen, kieppaus eteenpäin, kieppaus taaksepäin ja joka kerta tuli hän suorana jaloilleen. Häntä ei enää haluttanut. Jouhi soitti muutamia ääniä kokonaan sävelen ulkopuolella, päästi syvän äänen, heiketä värisi ja päättyi pitkään, yksinäiseen bassosivellykseen. Joukko hajautui, hiljaisuuden asemasta kuului äänekästä puhetta, huudahduksia ja huutoja. Niilo seisoi seinän vieressä; silloin tulivat amerikkalaiset tuikkineen hänen luokseen ja kumpikin antoi hänelle viisi taalaria. Taasen oli hiljaista.
Amerikkalaiset puhuivat hiukkasen tulkin kanssa; sitte kysyi tulkki Niilolta, eikö hän tahtoisi seurata heitä heidän palvelijanaan; hän kyllä saisi mitä vaan tahtoisi.
— Mihin? kysyi Niilo; kansaa tunki niin likelle heitä kuin mahdollista.
— Maailmalle, kuului vastaus.
— Koska? kysyi Niilo, katsahti ympärilleen loistavin kasvoin, kohtasi
Birgit Böenin kasvot eikä enään päästänyt niitä näkyvistään.
— Viikon perästä, kun he palaavat, kuului vastaus.
— Ehkäpä minä olen valmis, vastasi Niilo, punniten käsissään viidentaalarin rahojaan.
Hän oli laskenut toisen kätensä nojaamaan likellä seisovan miehen olkapäälle ja se vapisi niin, että mies koetti toimittaa häntä penkille.
— Ei ole mitään hätää, vastasi Niilo, astui ensin hoippuvin, mutta sitte varmoin askelin ulomma permannolle, kääntyi ja pyysi kieppupolskaa.
Kaikki tytöt olivat asettuneet näkyviin. Niilo tarkasti parvea hitaasti ja kauvan, vihdoin hän reippaasti astui mustapukuisen tytön luo ja se oli Birgit Böen. Niilo tarjosi kätensä ja tyttö ojensi molemmat kätensä, samassa Niilo naurahti, kääntyi poispäin, otti tytön Birgitin rinnalta ja läksi ylenannettuna menemään. Veri nousi Birgitin kaulalle ja kasvoille. Hänen takanaan seisoi pitkä, lempeäkasvoinen mies — tämä tarttui Birgitin käteen ja läksi viemään häntä. Niilon perässä. Niilo näki sen ja, ehkäpä epähuomiossa, tanssi niin tuimasti heitä vastaan, että Birgit tanssitovereineen meni pahasti nurin. Ympärillä nousi nauru ja rähinä. Birgit pääsi vihdoin ylös, meni pois ja itki kiihkeästi.