— Taidat taas ajatella, missä se oli — heh? Se oli sekin
Päivänkummulla, juuri tuon joen luona, jonka näet tuolla! — — Siunaa
ja varjele! Huonostipa sinä näyt tietävän uskonasiasi, lisäsi hän. —
Et ole taitanut kuulla edes Kari Puukörtistä?
Ei, poika ei ollut kuullut ja tehdessään työtä aika vauhtia, kertoi Aslak vieläkin suuremmalla vauhdilla Kari Puukörtistä, myllystä, joka jauhoi suoloja meren pohjalla, pirusta, joka käyttää puukenkiä, noidasta, jonka parta tarttui puunkantoon, seitsemästä vihreästä noidasta, jotka nyppivät karvat Pyssy-Pekan jaloista, hänen nukkuessaan niin sikeästi, ettei hän mitenkään herännyt; ja kaikki tapahtui Päivänkummulla.
— Mikä ihme pojan on? sanoi äiti seuraavana päivänä. — Nyt hän siitä asti kun päivä valkeni on ollut polvillaan tuolla penkillä ja katsellut Päivänkummulle päin.
— Niin, tänään hänen on kiire, sanoi isä, joka veteli pyhäpäivän pitkiä unia.
— Sanovat, että Synnöve Päivänkumpu on hänen morsiamensa, sanoi
Aslak. — Mutta ihmiset puhuvat niin paljon, lisäsi hän.
Torbjörn ei oikein käsittänyt, mutta punastui silti korvia myöten. Kun Aslak tätä huomautti, tuli hän alas penkiltä, otti katkismuksensa ja rupesi lukemaan.
— Niin, hae sinä vaan lohdutusta Jumalan sanasta, sanoi Aslak, — sillä et sinä sitä tyttöä saa.
Kun viikko oli kulunut niin pitkälle, että hän luuli heidän unohtaneen jutun, kysyi hän äidiltä, ihan hiljaa (sillä häntä hävetti):
— Äiti, kuka on Synnöve Päivänkumpu?
— Se on pieni tyttö, joka kerran perii Päivänkummun.