Ingrid odotti jännityksessä hänen palaamistaan ja hän kertoi hänelle ja äidille kuinka oli käynyt.
— Siinä näet nyt! sanoi äiti.
Ingrid ei sanonut mitään. Mutta siitä lähtien sekä hän että äiti vartioivat hänen kiroamistaan ja kehumistaan. Ingrid ja hän joutuivat kerran riitaan siitä oliko "koira vieköön!" kiroamista tai ei. Ingrid sai vitsaa ja senjälkeen käytti Torbjörn kaiken päivää sanoja: "koira vieköön!" Mutta illalla kuuli isä sen.
— Niin, vieköönkin sinut! sanoi hän ja löi häntä niin että hän meni kumoon. Eninten Torbjörn häpesi Ingridiä; mutta hetkisen perästä meni Ingrid hänen luokseen ja taputti häntä.
Parin kuukauden perästä pääsivät he molemmat Päivänkummulle; sitte kävi Synnöve heillä, he taas siellä ja niin kautta koko kasvinajan. Torbjörn ja Synnöve lukivat kilpaa, he kävivät samaa koulua ja vihdoin voitti Torbjörn; hän tuli niin eteväksi, että pappi rupesi erityisesti luettamaan häntä. Mutta Ingridin lukeminen kävi huonosti ja häntä auttoivat molemmat. Ingrid ja Synnöve tulivat niin eroittamattomiksi, että ihmiset sanoivat heitä "peltokanoiksi", he kun aina lensivät yhdessä ja molemmat olivat hyvin vaaleatukkaiset.
Tapahtuipa niinkin, että Synnöve löi Torbjörniä siitä syystä, että tämä oli niin raju ja tuontuostakin joutui riitaan. Silloin Ingrid aina meni väliin ja heistä tuli ystävät kuten ennenkin. Mutta jos Synnöven äiti sai kuulla tappelusta, niin ei Torbjörn sillä viikolla päässyt Päivänkummulle, eikä tuskin seuraavallakaan. Sämundille ei kukaan uskaltanut kertoa sellaisia asioita.
— Hän pitelee poikaa liian kovasti, sanoi vaimo ja käski kaikkia vaikenemaan.
Kasvaessaan suuremmiksi kaunistuivat he kaikki kolme, vaikka kukin eri tavallaan. Synnövestä tuli pitkä ja hoikka, hänen hiuksensa olivat keltaiset, kasvot hienot ja säteilevät, silmät siniset ja rauhalliset. Puhuessaan hymyili hän ja jo aikaiseen rupesivat ihmiset sanomaan, että oli onnellista joutua tekemisiin sen hymyn kanssa. Ingrid oli pienempi, mutta vilkkaampi, hänen hiuksensa olivat vieläkin vaaleammat, kasvot pienet, pehmoiset ja pyöreät. Torbjörnistä kasvoi keskikokoinen ja erittäin sorjaruumiinen, hänen hiuksensa olivat tummat, silmät mustan siniset, kasvonpiirteet voimakkaat, jäsenet väkevät. Suuttuessaan sanoi hän mielellään, että hän luki ja kirjoitti yhtä hyvin kuin koulumestari eikä pelännyt ketään täällä laaksossa — paitsi isäänsä, tuli hänen mieleensä, mutta sitä hän ei lisännyt.
Torbjörn olisi aikaiseen tahtonut rippikouluun; mutta siitä ei tullut mitään.
— Niin kauvan kuin et ole ripilläkäynyt, olet vain poika ja paremmin minun käsissäni, sanoi isä.