Ja kun hän oli päässyt puheenalkuun, sanoi hän yhteen kyytiin:
— Herranen aika sentään, jos sinä tietäisit kuinka minä olen odottanut sitä päivää, jolloin saisin nähdä sinut Päivänkummulla. Mutta aina on vaan pitänyt kuulla sellaista, joka ei ole niinkuin olla pitäisi — ja omien vanhempien on pitänyt tulla sitä kertomaan.
Silloin syttyi Torbjörnille ikäänkuin valo. Hän näki nyt Synnöven kulkevan siellä Päivänkummulla odottamassa rauhallista hetkeä, jolloin hän levollisesti saattaisi viedä hänet vanhempien eteen; mutta sellaista ei Torbjörn koskaan hänelle antanut.
— Olisit ennemmin sen sanonut, Synnöve!
— Enkö sitte ole sitä sanonut?
— Et tällä tavalla.
Synnöve mietti hiukan; sitte hän, käännellen esiliinansa kulmaa poimuihin, virkkoi:
— Sitte on kai siihen ollut syynä — etten oikein uskaltanut.
Se, että Synnöve häntä pelkäsi, liikutti häntä siihen määrään, että hän ensi kertaa eläissään suuteli häntä.
Synnöve hämmästyi niin, että paikalla taukosi itkemästä. Silmät kävivät epävarmoiksi, hän koetti hymyillä, katsoi maahan, sitte taas Torbjörniin ja hymyili vihdoin todenteolla. He eivät enään puhuneet — kädet vain löysivät toisensa, mutta kumpikaan ei uskaltanut puristaa. Vihdoin veti Synnöve hiljaa pois kätensä, rupesi kuivaamaan silmiään ja kasvojaan ja järjestämään hiuksiaan, jotka olivat joutuneet vähän epäjärjestykseen. Torbjörn katseli häntä ja mietti mielessään: jos hän on ujompi kuin kylän muut tytöt ja seurustelee toisella tavalla, niin ei siinä ole mitään moittimista.