— Ne ovat Renki-Pentin lauluja, sanoi Synnöve, — minä tunnen ne.
— Onko ne niitä? kysyi Ingrid ja pelästyi hiukan. Hän jäi katsomaan eteensä eikä sanonut mitään; äkkiä rupesi hän tarkkaavaisesti katselemaan jotakin tiellä.
— Kuule — tuolla ajaa joku Kuusistosta päin ja kääntyy kylätielle.
Synnöve katseli nyt ajajaa.
— Onko se hän?
— On se Torbjörn; hän on matkalla kaupunkiin. — — Se oli Torbjörn ja hän oli matkalla kaupunkiin. Sinne oli pitkä matka; hän kuljetti suurta kuormaa ja ajoi sentähden hitaasti tomuista tietä. Tie näkyi karjakartanolle ja kun hän kuuli ylhäältä huhuamista, arvasi hän kuka siellä huhusi, nousi kuormalleen ja huhusi vastaan niin että raikui tunturilta tunturille. Silloin ruvettiin toitottamaan paimen torvea, ja hän kuunteli ja kun torvi vaikeni, nousi hän taasen huhuamaan. Niin jatkui matkaa ja hän oli iloisella mielellä. Hän katseli Päivänkumpua eikä se milloinkaan ollut hänestä näyttänyt niin aurinkoiselta kuin nyt. Mutta katsellessaan Päivänkumpua, unohti hän hevosen menemään oman päänsä mukaan. Ja hän heräsi siihen, että se loikahti pahasti syrjään niin että toinen aisa katkesi ja hevonen hurjaa vauhtia läksi menemään Pohjamäen peltoja pitkin, tie kulki nimittäin niiden läpi. Hän nousi pystyyn ja koetti pidellä hevosta. Hänen ja hevosen välillä syntyi ottelu: hevonen tahtoi jyrkänteelle ja hän piteli vastaan. Vihdoin hän sai sen nousemaan takajaloilleen, silloin hän hypähti rattailta ja ehti, ennenkuin hevonen taasen oli päässyt liikkeelle, saada kiinni puusta — ja nyt täytyi hevosen pysähtyä. Kuorma oli osittain jäänyt tielle, — toinen aisa oli poikki, hevonen värisi. Hän meni sen luo, kävi kiinni suitsiin ja puheli sille kauniisti; hän käänsi sen heti ympäri, ollakseen turvassa jyrkänteeltä, jos se uudelleen pillastuisi; näin pelästyneenä oli sen mahdoton pysyä paikoillaan ja hänen täytyi puolijuoksussa seurata sitä yhä kauvemma ja kauvemma takaisin tielle. Hän ajoi omien tavaroidensa ohi, joita oli huiskinhaiskin tiepuolessa, astiat rikki ja sisällys osaksi pilalla. Tähän asti oli vaara kiinnittänyt hänen mieltänsä, nyt hän rupesi huomaamaan seurauksia ja suuttui; kaupunginmatkasta ei tule mitään, sen hän ymmärsi ja jota enemmän hän asiaa ajatteli, sitä enemmän häntä suututti. Päästyään tielle, pillastui hevonen vieläkin, koetti heittäytyä syrjään riuhtaistakseen itsensä irti — ja silloin pääsi miehessä suuttumus valloilleen. Hän piteli vasemmalla kädellään suitsia ja antoi oikeallaan iskun toisensa perästä suurella matkapiiskallaan, niin että hevonen aivan hurjistui ja nosti etukaviot hänen rintaansa vastaan. Mutta hän työnsi sen pois ja löi entistä pahemmin, löi kaikin voimin ja käytti piiskan tyvipuolta.
— Kyllä minä sinut opetan, senkin uppiniskainen koni! ja hän löi lyömistään. Hevonen hiljui ja kiljui, hän löi lyömistään. — Nyt opit tuntemaan vahvat kourat! ja hän löi lyömistään. Hevonen läähätti niin että vaahto valui alas lyöjän kättä, mutta hän vaan löi. — Olkoon tämä ensimäinen ja viimeinen kerta, senkin heittiö! kas siinä! vielä kerran noin! äh sinä konirähjä, saatpa kerrankin kuria miehen kädestä! ja hän löi lyömistään.
Tämän kamppailun aikana olivat mies ja hevonen kääntyneet, hevonen ei enään vastustanut, vaan värisi ja vapisi joka iskun alla, ja koetti kiljuen karata syrjään, kun näki piiskan ilmassa lähestyvän. Vihdoin alkoi Torbjörniä hiukan hävettää ja hän lakkasi lyömästä. Samassa huomasi hän ojanreunalla miehen, joka istui kyynärpäälleen nojaten ja nauroi häntä. Torbjörn joutui ihan suunniltaan, hänen silmissään miltei musteni ja yhä pidellen hevosta suitsista, karkasi hän miestä vasaan, piiska pystyssä.
— Kyllä minä opetan sinua nauramaan!
Piiska läjähti, mutta ei tavannut kuin puoleksi, sillä huudahtaen oli mies paiskautunut ojaan. Siellä hän sitte makasi nelin ryömin, käänteli päätään, vilkuili Torbjörniin ja veteli suutaan nauruun. Itse naurua ei kuulunut. Torbjörn hätkähti; sillä tämän miehen oli hän ennenkin nähnyt. Niin, Aslakhan se olikin.