Torbjörn tunsi selkäänsä karmivan, hän ei itsekään tietänyt miksi.
— Sinä kai molemmilla kerroilla peloitit hevosta, sanoi hän.
— Minä täällä vaan makasin, vastasi Aslak ja nosteli itseään hiukan, — ja sinä minut herätit, kun tuossa hakkasit hevosesi hulluksi.
— Sinä sen teit hulluksi; kaikki eläimet pelkäävä sinua, ja Torbjörn taputti hevosta, joka oli niin hiessä, että hiki valui vetenä.
— Sinua kai se enemmän pelkää; en minä vielä koskaan ole noin pidellyt hevosta, sanoi Aslak, joka nyt oli polvillaan ojassa.
— Älä pidä liian suurta suuta, sanoi Torbjörn ja uhkasi piiskalla.
Silloin nousi Aslak ja kapusi ylös.
— Vai minäkö? Pidänkö minä suurta suuta. En! — — Minne sinä menet, kun on sellainen kiire? sanoi hän ystävällisellä äänellä ja astui likemmä, mutta horjahteli puolelle ja toiselle, sillä hän oli humalassa.
— En minä tänä päivänä pääse mihinkään, sanoi Torbjörn ja riisui hevosen.
— Ikävä juttu, sanoi Aslak ja tuli vieläkin likemmä, käyden kiinni lakkiinsa. — Herra varjele, sanoi hän sitte, — mikä suuri ja pulska mies sinusta on tullut, sitte kun sinut viimeksi näin.