Hän piti molempia nyrkkejään taskussa, pysytteli voimiensa mukaan pystyssä ja katseli Torbjörniä, joka ei tahtonut saada hevosta irti ratasrisoista. Torbjörn tarvitsi apua, mutta hän ei saanut pyydetyksi Aslakia auttamaan. Aslak oli pahan näköinen: vaatteet olivat ojassa tahriintuneet, hiukset riippuivat vanuneina kiiltävän hatturisan alta, kasvot, vaikka osaksi vanhastaan tutut, olivat nyt ainaisessa irvahymyssä ja silmät entistä enemmän ummessa, joten hänen täytyi pitää päätään takakenossa ja suutaan ammollaan, kun katsoi johonkin. Kaikki piirteet olivat veltostuneet ja kasvojen muoto kangistunut; sillä Aslak joi. Torbjörn oli kyllä ennenkin silloin tällöin nähnyt hänet, mutta sitä ei Aslak ollut tietävinään. Aslak kierteli kaupustelijana maata ja viipyi mielellään siellä missä pidettiin hauskaa, sillä hän lauleli iloisia lauluja, kertoi juttuja ja sai palkakseen viinaa. Tälläkin kertaa oli hän ollut Pohjamäellä häissä, mutta katsonut parhaaksi vähäksi aikaa mennä pois, koska hän tapansa mukaan oli yllyttänyt ihmisiä tappeluun ja tappelu lopulta uhkasi hänen omaa nahkaansa. Myöhemmin sai Torbjörn tietää tämän.
— Yhtä hyvin sinun sopii valjastaa se rattaiden eteen kuin riisua se, sanoi Aslak; — sinun täytyy joka tapauksessa mennä Pohjamäelle, muuten et pääse kuntoon.
Torbjörn kyllä oli ajatellut samaa asiaa, vaikkei hän ollut tahtonut sitä ajatella.
— Siellä on suuret häät, sanoi hän.
— Ja sieltä saa suuren avun, vastasi Aslak.
Torbjörn epäili; mutta avutta ei hän päässyt eteenpäin enempää kuin taapäinkään ja selvintä kai oli lähteä taloon. Hän pani hevosen kiinni ja meni. Aslak tuli perässä; Torbjörn katsahti taakseen.
— Minäpä sain hyvää seuraa takaisin häätaloon, sanoi Aslak nauraen. Torbjörn ei vastannut, vaan asteli eteenpäin. Aslak tuli perässä ja lauloi vanhaa, tuttua laulua:
Talon jukkaa kaksi häihin käy j.n.e.
— Kovinpa sinulla on kiire, sanoi hän hetken perästä; — pääsisit sinä vähemmälläkin, lisäsi hän.
Torbjörn ei vastannut. Soiton ja tanssin ääniä tuli heitä vastaan, suuren, kaksikerroksisen rakennuksen avonaisiin ikkunoihin ilmaantui kasvoja heitä katsomaan. Pihamaalle kokoontui kansaa ryhmiin. Hän huomasi heidän keskenään laskettavan arveluja, kuka tulija mahtaa olla, sitte tuntevan hänet ja vähitellen näkevän hevosen ja astiat, jotka olivat huiskinhaiskin maassa. Tanssi taukosi, koko joukko tölmäsi pihamaalle, juuri kun hekin tulivat taloon.