Hän oli humalassa.
Sittemmin oli Niilo usein kylällä ja tuli aina kotiin humalassa.
— Minä en jaksa olla täällä kotona sinun kanssasi, sanoi hän kerran tullessaan.
Margit koetti lempeästi puolustautua ja silloin polki hän jalkaa ja käski häntä pitämään suun kiinni; kun hän oli humalassa, oli se vaimon syy; kun hän oli häijy oli sekin vaimon syy; hän oli raajarikko ja elinajakseen onneton ihminen ja se oli sekin Margitin ja sen helvetin pojan syy, joka hänellä oli.
— Mitä sinä aina kuljit minun perässäni? sanoi hän ja itki. — Mitä pahaa minä olin tehnyt, kun et sinä antanut minun olla rauhassa?
— Mutta herra siunaa ja varjele, sanoi Margit, — minäkö kuljin sinun perässäsi?
— Sinä juuri!
Niilo nousi ja huusi ja jatkoi itkien:
— Sinä olet vihdoinkin päässyt tahtosi perille! Minä kuljen täällä puita myöten ja katselen joka päivä omaa hautaani. Mutta minä olisin voinut elää loistossa kylän pulskimman talontyttären rinnalla, minä olisin voinut matkustaa niin kauvas kuin aurinko — jollet sinä ja sinun kirottu poikasi olisi joutuneet tielleni.
Margit koetti taasen puolustautua.