Kun he huomasivat hänen järkähtämättömyytensä, hajaantuivat he pitkin pihaa. Kansaa oli paljon, mutta hyvin hiljaista eikä paljon ensinkään häiden näköistä. Torbjörn tarvitsi valjaisiinsa uutta puunaulaa ja meni sellaista hakemaan. Pihasta ei löytynyt sopivaa ja hän meni vähän ulomma, tuli puuvajalle ja asteli hitaasti ja hiljaa, sulhasen sanat korvissa. Puuvajasta hän löysikin etsittävänsä, mutta asettui, itsekään tietämättä miksi, seinää vastaan istumaan, kädessä veitsi ja puukapula. Samassa hän kuuli jostakin läheltään nyyhkytystä; se kuului ohuen seinän toiselta puolen, ratasvajasta. Torbjörn kuunteli.
— Oletko — sinä täällä? sanoi hitaasti ja vaivalloisesti miehen ääni.
Kuului itkua, mutta itkijä ei ollut mies.
— Miksi sinä tulitkin tänne? kysyi nähtävästi se, joka itki, sillä ääni oli ihan itkunsekainen.
— Kenenkä häissä minä sitte soittaisin, jollen sisin häissäsi! sanoi ensimäinen puhuja.
Lauri viuluniekka siellä kai on, ajatteli Torbjörn. Lauri oli pitkä, pulska poika, jonka äiti piti talon torppaa. Mutta toinen puhuja mahtoi olla morsian.
— Mikset sinä myöskään koskaan ole puhunut! sanoi nainen hitaasti ja tukahtunein äänin, ikäänkuin suuren mielenliikutuksen vallassa.
— En luullut sitä tarvittavan meidän kesken, kuului lyhyt vastaus.
Vähän aikaa oli hiljaista, sitte virkkoi taasen nainen:
— Sinä tiesit kuitenkin, että hän kävi täällä.