— Luulin sinua vahvemmaksi.
Ei kuulunut muuta kuin itkua, vihdoin puhkesi nainen taasen puhumaan;
— Mikset sinä puhunut?
— Mitä Vanhan-Pirkon pojan olisi auttanut puhua Pohjamäen tyttärelle, tuli vastaukseksi hetken perästä, jona aikana puhuja raskaasti oli vetänyt henkeään ja voihkinut.
Vastaus viipyi.
— Olemme sentään katselleet toisiamme vuosikausia, sanottiin.
— Sinä olit niin ylpeä, ei sinulle oikein uskaltanut puhua.
— Enkä minä mitään niin toivonut. — Odotin joka päivä; — aina kun vaan tapasimme; — minusta tuntui jo lopulta, että kauppasin itseäni. Sitte arvelin, ettet sinä minusta huolinut.
Seurasi hiljaisuus. Torbjörn ei kuullut vastausta eikä itkua; eikä hän edes kuullut sairaan vetävän henkeään.
Torbjörn ajatteli sulhasta, jonka luuli tuntevansa kelpo mieheksi ja hänen tuli hänen puolestaan paha olla. Samassa kuului nainenkin sanovan: