— Olenko minä tappelupukari? Hän on yhtä hyvin tappelupukari ja minun isäni on yhtä hyvä kuin hänenkin isänsä. — Tule vaan tänne! — Paha onkin, etteivät kyläläiset tiedä kuka meistä kummastakin oikeastaan on potrempi poika, lisäsi hän ja riisui kaulahuivinsa.
— Ehdimmehän me vielä koettaa, sanoi Torbjörn. Silloin sanoi se mies, joka oli ollut pitkänään sängyssä:
— Ne ovat kuin kissat, niiden täytyy ensin kummankin puhumalla yllyttää rohkeuttaan.
Torbjörn kuuli tämän, muttei vastannut siihen mitään. Yksi ja toinen joukossa nauroi, toiset sanoivat, että näissä häissä oli ollut tarpeeksi ilkeitä tappeluja ja että he häiritsivät vierasta miestä, joka rauhallisesti halusi lähteä matkalle. Torbjörn rupesi katsomaan hevostaan; hänen tarkoituksensa oli lähteä. Mutta äskeinen poika oli kääntänyt sen ja ajanut aika kauvas; itse oli poika tullut ihan heidän taakseen.
— Mitä sinä katselet? kysyi Nuutti; — Synnöve hän on kaukana täältä.
— Mitä hän sinua liikuttaa?
— Ei, eivät sellaiset tekopyhät naiset minua liikutakkaan, sanoi
Nuutti; — mutta taitaa vaan panna sinut pelkäämään.
Tämä oli jo Torbjörnille liikaa; kaikki huomasivat, että hän katsoi ympärilleen tarkastaakseen paikkaa. Muutamat vanhemmat sekaantuivat taas riitaan ja huomauttivat, että Nuutti jo oli tuottanut tarpeeksi häiriötä näissä häissä.
— Ei hän minulle mitään tee, sanoi Torbjörn, ja kun he sen kuulivat, vaikenivat he.
Toiset sanoivat: