— Pankaa jotakin hänen päänsä alle, sanoi hän, kääntyi ja läksi pois.

Kaksi vanhaa vaimoa astui ohitse.

— Herranen aika! tuossa makaa taas yksi; kuka se nyt on? sanoi toinen toiselle.

— Nuutti Pohjamäki, vastasi joku mies. Silloin sanoi toinen vaimoista:

— Sitte taitavat tappelut tästä puoleen vähentyä.

Pitäisi niillä nyt olla muutakin mihin tuhlaisivat voimiaan.

— Se oli tosi sana se, Randi, arveli toinen; — Jumala heitä auttakoon niin että he oppivat näkemään toistensa sivu ja katsomaan parempia asioita.

Tämä sattui Torbjörniin oudosti; hän ei ollut virkkanut sanaakaan, vaan katseli yhä niitä, jotka hoitivat Nuuttia; — useat koettivat puhua hänelle, mutta hän ei vastannut. Vihdoin hän kääntyi poispäin ja vaipui mietteisiin. Synnöve tuli hänen mieleensä ja häntä hävetti suuresti. Hän rupesi miettimään miten hän osaisi selittää tämän asian ja hän käsitti, ettei hänen ollutkaan niin helppoa lopettaa entistä elämäänsä kuin hän oli ajatellut. Samassa kuuli hän takaansa sanottavan: "ole varoillasi, Torbjörn!" mutta ennenkuin hän ehti kääntyäkään, oli takaapäin tartuttu hänen olkapäähänsä, hänet painettiin maahan, eikä hän enään tuntenut mitään muuta kuin polttavaa tuskaa, hän ei oikein tietänyt missä. Hän kuuli ääniä ympärillään, tajusi, että ajettiin, luuli itsekin ajavansa hevosta, muttei varmuudella tietänyt mitään.

Sitä kesti hyvin kauvan, tuli kylmä ja taas lämmin ja sitte kävi hänen olonsa niin köykäiseksi, niin köykäiseksi, että hän luuli liitelevänsä ilmassa — ja nyt hän käsitti, että puunlatvathan häntä kannattavatkin, hän liiteli latvalta latvalle, tuli tunturille, yhä korkeammalle ja korkeammalle — tuli karjakartanolle, aina vaan korkeammalle — ihan korkeimmalle tunturiharjalle asti; siellä kumartui Synnöve hänen puoleensa ja sanoi, että hänen olisi pitänyt puhua. Synnöve itki kovasti ja huomautti, että hän toki itsekin oli nähnyt, että Nuutti Pohjamäki oli asettunut hänen tielleen, aina ja alituisesti hänen tielleen ja olihan hänen viimein täytynyt ottaa Nuutti. Sitte taputti Synnöve häntä lempeästi toiselle poskelle, niin että se kävi ihan lämpöiseksi, ja itki niin, että paita siltä paikalta kastui. Mutta Aslak kyykötti suurella, suippealla kivellä ja sytytteli puunlatvoja ympärillään, niin että ne ritisivät ja paukkuivat ja oksat hänen ympärillään vinkuivat; itse hän nauroi suu ammollaan ja sanoi: en minä sitä tee, vaan äitini! Ja Sämund, isä, seisoi toisella puolella ja viskeli jyväsäkkejä korkealle ilmaan, niin että pilvet kävivät niihin kiinni, vetivät ne luokseen ja levittivät jyvät kuin sumuksi vaan — ja se tuntui Torbjörnistä niin ihmeelliseltä, että jyvät saattoivat levitä yli koko taivaan. Kun hän katseli alas Sämundiin itseensä, kävi tämä niin pieneksi, niin pieneksi, ettei hän lopulta kohonnut paljon ensinkään maasta, mutta silti hän yhä viskeli säkkejä korkeammalle ja korkeammalle ja sanoi: "koeta sinä vaan tehdä tätä!" — — Korkealla pilvissä oli kirkko ja Päivänkummun vaaleanverinen vaimo seisoi tornissa ja huiskutti toisessa kädessään punakeltaista nenäliinaa, toisessa virsikirjaa ja sanoi: "tänne et sinä pääse ennenkuin olet heittänyt tappelut ja kiroukset." — Ja kun hän katsoi likemmin, ei se ollutkaan kirkko, vaan Päivänkumpu ja aurinko paistoi kaikkiin satoihin ruutuihin niin, että hänen silmiinsä koski ja hänen täytyi painaa ne lujasti umpeen. — —

— — Varovasti, varovasti, Sämund! kuuli hän ja heräsi kuin unesta siihen, että häntä kannettiin, ja kun hän katseli ympärilleen, oli hän joutunut Kuusiston tupaan; liedessä loimotti suuri tuli, äiti seisoi hänen vieressään ja itki; isä kohotti häntä paraikaa käsivarsillaan — hän aikoi viedä häntä sivuhuoneeseen, mutta päästi hänet samassa alas.