— Minä tiesin, että se päättyisi näin, sanoi hän hiljaa, kääntyi ja meni ulos.
Äiti istui jakkaralla pojan jalkojen juuressa ja itki, muttei puhunut. Torbjörn olisi tahtonut puhua, mutta hän tunsi, että se olisi ollut työlästä ja siksi hän vaikeni. Mutta hän katseli äitiin lakkaamatta eikä äiti milloinkaan ollut hänen silmissään nähnyt sellaista kiiltoa. Eivät ne liioin milloinkaan olleet näyttäneet niin kauniilta ja se oli hänestä huono enne.
— Herra Jumala, ratkesi hän vihdoin puhumaan, — minä tiedän, että
Sämundkin kaatuu sinä päivänä jolloin sinä menet.
Torbjörn katsoi häneen liikkumattomin silmin ja kasvoin. Katse tunki ihan hänen lävitseen ja hän rupesi lukemaan isämeitää sairaan puolesta; sillä hän päätteli, ettei hänellä enään ole pitkältä elämistä. Ja siinä istuessaan tuli hän ajatelleeksi, että poika sentään oli ollut heille kaikille rakkaampi kuin mikään muu, eikä hänen sisaruksistaan tällä haavaa ollut ketään kotosalla. Hän toimitti sanan karjakartanolle, Ingridille, ja nuoremmalle veljelle, joka oli siellä, ja palasi sitte entiselle paikalleen istumaan. Torbjörn katseli häntä vieläkin ja se katse oli hänelle kuin virttä olisi veisattu, se vei ajatukset parempiin asioihin, ja vanha Ingeborg haki hartaana raamatun ja sanoi:
— Nyt minä luen sinulle ääneen, niin sinun tulee hyvä olla.
Kun ei hänellä ollut käsillä silmälaseja, valitsi hän kohdan, jonka lapsesta asti osasi melkein ulkoa. Se oli Johanneksen evankeliumista. Ei hän varmaan tietänyt kuunteliko Torbjörn, mutta hän luki kuitenkin, jollei hänelle, niin itselleen.
Ingrid tuli pian hänen paikalleen, mutta silloin nukkui Torbjörn. Ingrid itki loppumatta; hän oli alkanut itkeä jo ennenkuin karjakartanolta läksikään; sillä hän ajatteli Synnöveä, joka ei saanut mitään tietoa. — Lääkäri tuli ja tutki sairaan. Hän oli saanut puukonpiston kylkeensä ja häntä oli muutenkin lyöty, mutta lääkäri ei sanonut mitään eikä kukaan häneltä kysynyt. Sämund seurasi häntä sairaan huoneeseen, seisoi siellä ja katseli lakkaamatta hänen kasvojaan, läksi, hänen lähtiessään ulos, auttoi hänet rattaille ja kävi kiinni lakkiinsa, kun tohtori seuraavana päivänä lupasi palata. Sitte kääntyi Sämund vaimonsa puoleen, joka oli tullut mukaan.
— Kun ei se mies puhu, on pojan tila vaarallinen.
Hänen huulensa vapisivat. Hän kiersi ympäri ja läksi vainioille.
Ei kukaan tietänyt minne hän joutui; sillä hän ei sinä iltana tullut kotiin, eikä liioin yölläkään, vaan vasta seuraavana aamuna, ja silloin oli hän niin synkän näköinen, ettei kukaan uskaltanut kysyä häneltä mitään. Itse puolestaan hän sanoi: