Isä käänsi häneen katseensa.
— Me emme saa olla liian ankarat.
Vaimo vaikeni. Hetken kuluttua hän sanoi:
— En minä koskaan olekkaan häntä kieltänyt.
Isä pani kirjan kiinni, nousi ja katsoi ikkunasta.
— Tuolla Ingrid menee, sanoi hän.
Tuskin oli äiti sen kuullut, kun hän kiireesti läksi ulos. Isä seisoi vielä kauvan ikkunassa, kääntyi sitte ja rupesi astelemaan edestakaisin; vaimo tuli taas sisään ja jäi seisomaan.
— Niin se oli niinkuin minä ajattelin, sanoi hän. — Synnöve istuu siellä itkemässä, mutta rupeaa kopeloimaan kirstuaan, kun minä tulen… Ja päätään puistellen äiti jatkoi: — ei, se ei kelpaa, että Ingrid käy täällä.
Hän rupesi hommaamaan illallista ja meni usein ulos ja sisään. Kerran hänen ollessaan ulkona, tuli Synnöve sisään hiljaisena ja hiukan itkettyneenä; hän liukui ihan isän ohitse, jota katsoi silmiin, pöydän luo, istuutui ja otti käteensä kirjan. Hetken perästä pani hän sen kiinni ja meni äidiltä kysymään, eikö hän saisi auttaa.
— Auta sinä vaan, sanoi äiti. — Työ on hyvää kaikkeen.