Hän sai kattaa pöydän, joka oli ikkunan alla. Isä, joka tähän asti oli astellut edestakaisin, meni nyt ikkunan ääreen ja katsoi ulos.
— Taitaa vaan nousta tuo ohrapelto, jonka sade pani lakoon, sanoi hän.
Synnöve asettui hänen viereensä katsomaan. Hän kääntyi, vaimo oli sisällä, ja niin hän vaan toisella kädellään sitaisi Synnöven päätä, jonka perästä taas rupesi kävelemään.
He söivät, mutta olivat hyvin hiljaa; äiti luki sinä päivänä ruokaluvun sekä syömisen edellä että jälkeen ja heidän noustuaan tahtoi hän, että luettaisiin ja veisattaisiin ja se tehtiinkin.
— Jumalan sana antaa rauhaa; se on sentään paras siunaus talossa.
Samassa äiti katsahti Synnöveen, joka oli painanut silmänsä alas.
— Nyt minä kerron jutun, sanoi äiti; — joka sana on tosi ja se voi olla hyödyksikin sille, joka tahtoo sitä ajatella.
Ja niin hän kertoi:
— Siihen aikaan kun minä olin kasvava, oli Mäkelässä tyttö, vanhan, lukeneen nimismiehen tyttärentytär. Hän otti hänet varhain luokseen, saadakseen hänestä vanhojen päivien ilon ja opetti hänelle tietysti jumalansanaa ja kaikkia hyviä tapoja. Hän oli hyvä oppimaan ja ymmärtämään eikä aikaakaan, kun hän jo oli päässyt sen eteenpäin, mikä meiltä oli jäänyt oppimatta; hän kirjoitti ja laski ja osasi koulukirjansa ja viisikolmatta lukua raamatusta, kun hän oli viidentoista vanha; minä muistan sen kuin eilisen päivän. Hän piti lukemisesta enemmän kuin tanssista ja harvoin hän tavattiin siellä missä lystiä pidettiin, mutta sitä useammin isoisän vinnikamarissa, missä hänen paljot kirjansa olivat. Sellaista se oli, että kun me vaan jouduimme yhteen hänen kanssaan, niin hän oli kuin jossakin muualla, ja me sanoimme toisillemme: olisimmepa vaan niin viisaat kuin Mäkelän Kaarina. Hänen piti periä vanhus ja monet kelpo miehet tarjoutuivat jakamaan onnea hänen kanssaan; kaikki he saivat rukkaset. Niihin aikoihin palasi pappilan poika papinkoulustaan; ei häntä ollut luonnistanut, sillä häntä veti hurja elämä ja paha puoleensa enemmän kuin hyvä; hän oli ruvennut juomaan. "Varo häntä!" sanoi vanha nimismies; "minä olen paljon ollut tekemisissä ylhäisten kanssa ja minun kokemukseni on, ettei heihin ole niinkään luottamista kuin talonpoikaan." Kaarina kuunteli aina hänen neuvojaan ylinnä muita, — ja kun hän sitte sattui tapaamaan pappilanpojan, meni hän pakoon, sillä pappilanpoika haki hänen seuraansa. Hän ei enään osannut mennä minnekkään tapaamatta häntä. "Pois!" sanoi tyttö. "Ei tästä ole mitään hyötyä!" Mutta hän tuli perässä ja täytyihän tytön lopultakin pysähtyä kuuntelemaan. Koreasti hän kyllä puhui, mutta kun hän sanoi, ettei voi elää ilman tyttöä, pakeni tyttö pelästyksissään. Poika kierteli kiertelemistään huoneita, mutta tyttö ei tullut ulos; hän seisoi yöllä hänen ikkunansa alla, mutta tyttö ei tullut näkyviin; hän uhkasi lopettaa itsensä, mutta Kaarina tiesi tiedettävänsä. Sitte poika taas rupesi juomaan. — "Ole varoillasi; kaikki on pahanhengen juonia", sanoi vanha nimismies. Eräänä päivänä tavattiin mies keskellä tytön huonetta; kukaan ei käsittänyt mistä hän sinne oli päässyt. "Nyt minä tapan sinut!" sanoi hän. "Tapa vaan!" sanoi tyttö. Mutta poika rupesi itkemään ja sanoi, että tytön vallassa oli tehdä hänestä kelpo ihminen. "Kun sinä vaan puoli vuotta voisit pysyä juomatta", sanoi tyttö. Ja mies pysyi puoli vuotta juomattomana. "Joko sinä nyt luotat minuun?" kysyi hän. "En ennenkuin sinä puoli vuotta pysyt poissa kaikista huveista ja tansseista." Mies pysyi. "Joko sinä nyt luotat minuun?" kysyi hän. "En ennenkuin sinä lähdet ja lopetat papinkoulusi." Hän teki senkin ja seuraavana vuonna hän palasi täysoppineena pappina. "Joko sinä nyt luotat minuun?" kysyi hän, yllään kaapu ja kaulus. "Tahtoisin vielä muutaman kerran kuulla sinun julistavan jumalansanaa", sanoi Kaarina. Ja mies saarnasi puhtaasti ja selkeästi kuten papin sopii; hän puhui omasta heikkoudestaan ja kuinka helposti ihminen pääsee voitolle, kun hän vaan ensin pääsee alkuun, ja kuinka hyvää jumalansana oli, kun sen vaan löysi. Sitte hän taas meni Kaarinan luo. "Nyt minä uskon, että sinä elät sen mukaan mitä tiedät", sanoi Kaarina; "ja nyt minä kerron sinulle, että kolme vuotta olen ollut kihloissa Antti Mäkelän, orpanani kanssa; ensi sunnuntaina sinä saat panna meidät kuulutukseen."
Äiti päätti kertomuksensa. Alussa ei Synnöve kuunnellut ensinkään tarkkaavaisesti, mutta sitte hän kiintyi kertomukseen kiintymistään ja riippui lopulta kiinni joka sanassa.