— Me lopetamme siihen mihin pitää lopettaa, sanoi äiti ja nousi.
Samoin teki isä ja vähän myöhemmin Synnövekin.
KAHDEKSAS LUKU.
Muutamia viikkoja myöhemmin, varhain aamulla, valmistautui koko Päivänkummun väki kirkkomatkalle; siellä piti päästettämän rippilapsia. Se tapahtui tänä vuonna vähän aikaisemmin kuin tavallisesti ja sellaisissa tilaisuuksissa pantiin kaikki talot lukkoon, sillä silloin läksivät kaikki liikkeelle, jotka kynnelle kykenivät. He eivät lähteneet hevosella, kun ilma oli kirkas, vaikka aamupuhteella tuntuikin vähän kylmältä ja talviselta; lupaili tulla kaunis päivä. Tie kiersi kylää Kuusiston ohi, kääntyi sitte oikealle, ja siitä runsaan neljännes penikulman päässä oli kirkko. Viljat olivat useimmissa paikoissa leikatut ja seipäillä, lehmät enimmäkseen tuodut kotiin tuntureilta ja kävivät lieassa, vainiot olivat joko toiseen kertaan vihreät tai laihemmilla paikoin harmaan valkoiset; ympärillä yleni kirjava metsä, koivu jo sairaana, haapa ihan keltaisen kalpeana, pihlaja marjoja täynnä, mutta lehdet kuivina ja rypyssä. Muutamia päiviä oli satanut kovasti, pensaat tienvarrella, jotka muuten aivastelivat tomussa, rehoittivat nyt puhtaina ja pestyinä. Mutta tunturiseinät rupesivat raskaampina kallistumaan maata kohti sitä myöten kuin syksyn hävitys riisui niitä paljaiksi ja teki ne totisemmiksi. Tunturipurot sitävastoin, joissa kesän aikana oli ollut elämää vain aika-ajoittain, pulputa puhalsivat nyt alas iloisina ja virkeinä ja suurta melua pitäen. Kuusiston koski kuki työläämmin ja tukevampana, varsinkin tullessaan Kuusiston kivikko-jyrkänteeseen, jossa tunturi kerta kaikkiaan teki pesäerot ja vetäytyi sisäänpäin. Koski kävi kiinni kiveen ja lähti mennä huhkaamaan niin, että tunturi tärisi. Kylvyn se sai petoksestaan; sillä koski ajoi äkäisen vesisäikeen suoraan sen kasvoihin. Joku utelias leppä, joka likeni putousta oli miltei ollut menemäisillään koskeen; nyt se henkeä pidättäen seisoi vedessä, sillä koski ei sinä päivänä ollut saita.
Torbjörn, molemmat hänen vanhempansa, molemmat hänen sisaruksensa ja muut talonväet kulkivat juuri ohi ja katselivat tätä kaikkea. Torbjörn oli taas terve, hän oli jo entiseen tapaansa väkevin käsin käynyt kiinni isän työhön. Hän ja isä kulkivat nykyään aina yhdessä; niin nytkin.
— Päivänkummun väetpä ne taitavatkin tulla ihan meidän perässämme, sanoi isä.
Torbjörn ei katsonut taakseen, mutta äiti sanoi:
— Niin näkyvät tulevan; — — mutta minä en näe… — kyllä sentään, tuolla ihan takana.
Lienevätkö Kuusiston väet tästä puoleen astelleet nopeammin tai Päivänkummun väet hidastuttaneet kulkuaan, mutta välimatka suureni suurenemistaan, kunnes he lopulta tuskin saattoivat toisiaan nähdäkkään. Kirkkoon näytti tulevan paljon väkeä; pitkä kylätie oli mustanaan sekä jalkamiehiä että hevosmiehiä ja ratsastajoita: hevoset olivat näin syksyllä virmat ja tottumattomat olemaan yhdessä, jonka tähden ne hirnuivat ja vikuroivat niin että kulku oli hyvin vilkasta, joskin hiukan vaarallista.
Jota likemmä kirkkoa päästiin, sitä pahempaa melua pitivät hevoset, sillä tullessaan hirnui jokainen niille, jotka olivat kiinni, ja nämä rupesivat rempomaan, nousivat takajaloilleen ja hirnuivat uusille tulokkaille. Kaikki paikkakunnan koirat, jotka pitkin viikkoa olivat kuunnelleet toistensa haukkua, pitäneet pikkuriitaa ja ärsyttäneet toisiaan, tapasivat nyt täällä kirkolla ja pöllähtivät paikalla nurjimpaan tappeluun, joko parittain tai möhkälettäin, pitkin kenttiä. Ihmiset seisoskelivat kirkon ja rakennusten seinvierillä, supattelivat hiljaa keskenään ja katselivat toisiaan vaan syrjästä. Kirkon ohi vievä tie ei ollut leveä, toisella puolella oli heti rakennuksia ja naisväki seisoi mielellään kirkon puolella, miesväki toisten rakennusten puolella. Vasta myöhemmin uskalsivat he mennä toistensa puolelle ja kun tutut etäämpää näkivät toisensa, eivät he olleet toisiaan tuntevinaan ennenkuin sitte, kun aika tuli; — saattoi sattua, että he joutuivat niin toistensa tielle, etteivät voineet välttää tervehdystä; mutta silloin he tervehtivät kasvot puoleksi poispäin kääntyneinä ja niukoin sanoin, jonka perästä he kukin menivät haaralleen. Kun Kuusiston väet pääsivät perille, tuli kirkonmäellä miltei entistä hiljaisemmaksi; Sämundilla ei ollut montakaan tervehdittävää, jonka tähden hän aika pian pääsi jonon päähän; naisväet sensijaan tarttuivat suustaan kiinni ja jäivät seisomaan ensimäisten joukkoon. Kun miesten sitte piti mennä kirkkoon, täytyi heidän palata hakemaan naisia. Samassa tuli kolmet rattaat hurjempaa vauhtia kuin mitkään edelliset eivätkä edes hiljentäneet vauhtia ajaessaan ihmisjoukkoon. Sämund ja Torbjörn, jotka miltei olivat olleet joutumaisillaan alle, nostivat samaan aikaan päätään. Edellimmäisillä rattailla istui Nuutti Pohjamäki ja joku vanha mies, toisilla hänen sisarensa isäntineen, viimeisillä rattailla tulivat talon muut väet. Isä ja poika katsahtivat toisiinsa; Sämundin muoto ei muuttunut vähääkään, Torbjörn oli hyvin kalpea; molemmat päästivät katseensa solumaan syrjään ja siitä suoraan eteensä; siellä näkivät he Päivänkummun väet, jotka juuri olivat pysähtyneet heidän eteensä tervehtimään Ingeborg ja Ingrid Kuusistoa. Rattaat olivat tulleet väliin, keskustelu oli kangistunut, silmät riippuivat vielä kiinni ajajissa ja kesti vähän aikaa, ennenkuin he käänsivät pois silmänsä. Kun he sitte rupesivat tointumaan hämmästyksestään ja päästivät silmänsä etsimään jotakin aihetta toisaalta, kohtasivat he Torbjörnin ja Sämundin, jotka seisoivat eteensä tuijottaen. Guttorm Päivänkumpu kääntyi poispäin, mutta hänen vaimonsa haki paikalla Torbjörnin silmiä; Synnöve, joka kyllä jo oli ne kohdannut, kääntyi Ingrid Kuusiston puoleen ja kävi kiinni hänen käteensä, ikäänkuin häntä tervehtiäkseen, vaikka hän jo kerran oli sen tehnyt. Mutta kaikki tunsivat he, että heidän palvelijansa ja tuttavansa kuin yhtenä miehenä katselivat heidän mutkiinsa ja vihdoin astui Sämund suoraan Guttormin luo ja ojensi hänelle, kasvot poispäin kääntyneinä, kätensä: